Raahen kirjasto

Etusivu » Articles posted by kirjasto2012

Author Archives: kirjasto2012

Mainokset

Museo kirjastossa: Morsianta, moorsiantaaa! Häätapoja 1800-luvun Raahesta

Hääkutsu 3

Kävellään profgångia ja vietetään gratuleita

Entisajan raahelaiset, niin patruunien perilliset kuin merikansakin, löysivät useimmiten mielitiettynsä omasta kylästä. Kihloissa saatettiin olla salaa kaksikin vuotta, jotta sulho ehti saada leivän syrjästä kunnolla kiinni – vanhemmat kun vaativat, että ”jalkojen pitää olla oman pöydän alla”. Kihlaus julkistettiin kävelemällä käsikynkkää eli profgångia kaupungilla. Tällöin ikkunat lensivät kadunvarsilla auki ja väki huusi onnea ja siunausta morsiamelle ja sulhaselle.

Tulevan avioparin nimet kuulutettiin kirkossa kolmena sunnuntaina, mutta itse parin sopi olla läsnä vain kolmannella kerralla. Silloin sanottiin, että morsiuspari ”putosi kirkon katosta”. Tämä kuulutuksista puhuttaessa käytetty ilmaus oli yleinen Pohjois-Suomessa, mutta samantapaisia sanontoja oli käytössä ympäri Suomea, puhuttiin mm. morsiusparin pudottamisesta saarnastuolista.

Gratulit eli kihlajaisjuhlat tansseineen ja leikkeineen pidettiin morsiamen kotona, kun pari oli kuulutettu ensimmäisen kerran. Onnittelijoita kävi pitkin viikkoa sen jälkeen. Morsian ja sulhanen saattoivat mennä jonain kuulutuspäivänään pienelle retkelle pois kaupungista merkiksi siitä, ettei enää otettu vastaan onnittelijoita.

Kihlajaislahjoina saatiin morsiusnenäliinoja, hopeamaljoja, joskus mattoja ja ryijyjäkin, joita saattoi sitten käyttää vihittäessä. Sulhanen lahjoitti rakastetulleen koruja.

Kilian kirjoitti kutsut

Häihin mentiin vain kutsuttaessa. Morsiamen vanhemmat pyysivät vieraat häihin pienellä kortilla, jolle kutsu oli kirjoitettu ruotsiksi. Raahen suosituin kutsujen rustaaja oli Reinin kauppahuoneen konttoristi Kilian Mellberg, jolla oli erityisen kaunis käsiala. 1800-luvun loppupuolella yleistyivät painetut kutsut. Jokainen perheenjäsen sai oman kutsunsa, ja yhden talon kutsut oli sidottu yhteen ”knippuun”. Puukhollari tai konttuuripoika toi ne kuhunkin kotiin viimeistään kolme päivää ennen häitä. Eipä ollut liikaa aikaa valmistautua…!

Kutsujen sanamuoto oli melko samanlainen läpi 1800-luvun, ja niiden rakenne noudatteli seuraavaa kaavaa:

”Herra/rouva/neiti se-ja-se

on hyvä ja kunnioittaa läsnäolollaan / kutsutaan kunnioittavasti / nöyrimmästi / ystävällisesti läsnäolollaan kunnioittamaan herra sen-ja-sen ja tyttäreni sen-ja-sen vihkimistoimitusta silloin-ja-silloin.”

                      Kutsuja, yleensä morsiamen isä tai äiti”

 

 

Slöijat, buketit ja bonsuurit

Porvaristalon tyttäret pukeutuivat hääpäivänään valkeaan pukuun, johon jokainen omainen, myös sulhanen, oli pistänyt ompeleen. Päähän morsian sai slöijan eli hunnun, käsiinsä usein hansikkaat ja jalkoihinsa silkkikengät. Vihkimistilaisuudessa morsiamella oli kädessään iso, avattu ja kauniisti kirjailtu pitsireunainen nenäliina sekä raamattu. 1800-luvun lopulla morsiusnenäliinan tilalla alettiin suosia kukkakimppua.

Morsiuspuvun materiaali oli silkkiä, vuosisadan loppupuolella useimmiten harsokangasta eli tarlatania tai intialaista musliinia. Maahan saakka ulottuva huntu kiinnitettiin myrttiseppeleellä tai morsiuskruunulla ja tekokukkapannalla. Vaha- tai kangaskukista tehtiin pieni buketti myös rintaan. Valkoista pukua, huntua ja kruunua sai käyttää vain koskematon morsian.

Mies käytti vihkipukuna sotilas- tai siviiliunivormua, frakkia tai bonjour-pukua eli bonsuuria. Univormun käyttö oli suosittua, jos vain virka-asema soi siihen mahdollisuuden. Frakin käyttö saatettiin katsoa osoitukseksi siitä, ettei ollut saavuttanut merkittävää yhteiskunnallista asemaa. 1800-luvun puolessa välissä frakki alkoi olla vanhanaikainen, ja sen korvasi pitkätakki eli bonjour. Kauniisti kirjaillut sulhashenkselit kuuluivat olennaisena osana asuun, ja ne oli useimmiten ommellut morsian.

Vignings-akt eli itse vihkitoimitus

Häät pidettiin kotona, jos tilaa riitti. Kaikki suuret häät pidettiin kuitenkin Raatihuoneella. Kesällä puiden ja pihakukkien kukkiessa juhlat levittäytyivät pihalle, jonne saattoi kutsumatonkin tulla katsomaan vihkimistä. Patruunitalon häitä vietti koko kylä, kutsuvieraat saleissa ja kuokkavieraat pihalla ja kadulla.

Häät alkoivat yleensä kello 17-19 maissa vihkimisellä. Seinää koristi vihkiryijy, lattialle oli asetettu suuri ja komea vihkimatto sekä helmillä kirjaillut vihkipallit tai -tyynyt, joille morsiuspari polvistui. Morsiusneidot eli tärnat harsopuvuissaan asettuivat sulhaspoikien eli marsalkkojen kanssa pareittain hääparin lähelle. Joku neidoista piteli morsiamen vasemman käden hansikasta, jotta hänen sormeensa voitiin pujottaa sormus.

 

Parasta pöytään

Häätarjoilu alkoi vihkimisen jälkeen samppanjalla tai boolilla, sitten nautittiin kahvia kanelikakun, siirappikakun ja roonien (vohveleiden) kera. Sylttiäkin oli, tavallisesti punaista mesimarjahilloa ja keltaista, väkevää inkiväärihilloa Englannista. Juotiin monenlaisia viinejä, syötiin jäätelöä ja juhlavia ruokia. Stjernuddin frouvan tekemät hääkonfektit kuuluivat asiaan. Ne käärittiin paperiin, koristettiin glansbildillä eli kiiltokuvalla ja niihin liitettiin deviisejä eli värssyjä, esimerkiksi:

”Din hand i min jag trycker så ömt,

och språket, fast ordrikt,

jag likväl förglömt.

 

Tai:

 

”Amor är tok, vi tror honom icke,

Bachus är klok, i botten vi dricke.”

 

Suomenkielisiäkin värssyjä oli silloin tällöin:

 

”On onni suuri mulla tää,

kun vierelläni sinut nään.”

 

Hääkakku ei kuulunut 1800-luvun hääjuhlaan. Täytekakkuja ruvettiin leipomaan 1900-luvun alkupuolella, ja ne yleistyivät vasta toisen maailmansodan jälkeen.

 

Morsiamen näyttäminen

Illan hämärtyessä oli morsiamen näyttäydyttävä kaikelle kansalle häätalon ikkunassa tai rappusilla. Ihmiset tulivat joukoittain katsomaan morsianta ja huusivat yhteen ääneen: ”Moorsianta, moorsiantaaa!”  Ja niin piti morsiamen mennä Raatihuoneen portaille pyörähtämään, jotta nähtiin edestä ja takaa. Kaikkien halukkaiden piti saada nähdä morsian. Merimiehet, jopa ulkomaan elävätkin, kävivät häntä katsomassa, eikä sopinut olla näyttäytymättä. Vielä keskiyöllä piti näyttäytyä suolankantajille, jotka purkivat suolalastia laivoista, eivätkä aiemmin paikalle ehtineet.

Morsiusneidot tai sulhaspojat valaisivat ilmestystä kynttiläkandelaaberein. Toisista morsiamista kansa piti, ja silloin huudettiin ”Tuo oli hirviän hyvä ja kaunis!” ja toivotettiin onnea ja siunausta. Mutta joskus morsianta pidettiin rumana, harmaaihoisena ja pukukin oli vääränlainen. Morsiusneidot sen sijaan olivat kauniita. Silloin kansa huusi: ”Morsian ruma, morsianpiikat ovat kauniimmat!” Armotonta…!

 

Tanssin pyörteissä

Felix Mendelssohnin ja Richard Wagnerin oopperoihinsa 1800-luvun puolivälissä luomat sävelmät otettiin pian käyttöön myös todellisissa häissä. Suomessa häämarssien käyttö yleistyi vasta vuosisadan loppupuolella, ensin paremmissa piireissä ja kaupungeissa. Kotimaiset suosikit syntyivät 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Erkki Melartinin ja Toivo Kuulan kynistä, ja niiden myötä häämarsseista tuli vähitellen tapa kaikissa kansankerroksissa.

Tanssi kuitenkin kruunasi suomalaiset häät ennen vanhaankin. Morsiamen tanssittaminen oli miesvieraiden kunniatehtävä. Puhemies, pappi tai isä vei morsiamen ensitanssiin, sulhanen sai etusijan vasta 1800-luvun lopulla. Raahelaisten suosikkitansseja olivat poloneesi, franseesi, polska ja menuetti, jotka sittemmin sulautuivat yhteen hääpurpuriksi. Niitä aloitustanssina seurasi polkka ja 1800-luvun lopulla valssi, joka tosin vakiintui ensitanssiksi vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tanssi ja laulu raikuivat häätalossa aamun tunneille asti. Toisena hääpäivänä vierailtiin sukulaisilla, ja kolmantena päivänä vietettiin kotiintuliaisia sulhasen kotona. Toisena hääpäivänä morsian pukeutui ns. nuorenmuorin pukuun (ungmorsdräkt), joka oli tehty värikkäästä kankaasta samalla kaavalla kuin hääpuku.

Huomenlahjaksi maatila, häämatkalle omalla laivalla

Huomenlahjaksi tuore porvarin vaimo saattoi saada mieheltään vaikkapa maatilan, joka oli eräänlainen henkivakuutus miehen kuoleman varalta.

Varakkaimmat raahelaispariskunnat tekivät häämatkojakin. Laivanvarustajien ja kapteenien nuorikot pääsivät monesti omalla laivalla Tukholmaan tai jopa Lontooseen. Esimerkiksi Franzenin pariskunta kävi omalla laivallaan vuonna 1826 häämatkalla Kööpenhaminassa. Sieltä he ostivat muun muassa tanskalaista posliinia ja komean mahonkisen kaluston yhteiseen kotiinsa. Jotkut kapteenskat synnyttivät lapsiakin pitkillä merimatkoilla. Esimerkiksi kapteeni Sahlström Alma-vaimoineen lähti heti häiden jälkeen kolmivuotiselle merimatkalle, jonka aikana Alma synnytti ”laivan päällä” pariskunnan kaksi ensimmäistä lasta.

Matkan jälkeen alkoi arki raahelaisessa kauppatalossa, jossa nuori rouva sai ruveta emännöimään parhaansa mukaan. Miestään rouva piti niin suuressa arvossa, että puhui hänestä aina sukunimellään tai arvollaan. Raahen herrat olivat rouvilleen Franzeneja, Reinejä, Freitageja, Soveliuksia taikka patruuneja, komersseja, roodmanneja ja kapteeneja.

Merimiesten häät

Samoin kuin herrasväellä, pidettiin vähäväkistenkin kihlajaiset ensimmäisen kuulutuksen jälkeen. Hyvälle palvelijalle gratulit pidettiin itse talossa. Esimerkiksi Franzenin palvelijan kihlajaisiin kutsuttiin kaikki talon sukulaisten rengit ja piiat, morsiusparin sukulaisia ja tietysti puhemies. Palvelijoille annettiin lahjaksi talon vanhoja sänkyvaatteita ja taloustavaraa. Kihlajaisissa tanssattiin piiriä, jossa talon fröökynätkin olivat usein mukana. Talon emäntä säesti ”portupianolla” (fortepiano), ja kahvin kanssa tarjottiin leipää.

Merimiesten häihin kutsuttiin parhaina vieraina kapteenit, patruunit ja pappi perheineen. Kaikkiaan vieraita saattoi olla kolmekin sataa. Häihin kutsujana toimi usein merimies Antti Pyy, joka juhlapuvussaan kepsutteli talosta taloon ilmoittaen: ”Terveisiä siltä ja siltä, että olla hyvä ja tulla silloin ja silloin heidän vihkiäisiinsä!”

Morsiamella oli aina musta kläninki – valkoisiin puettu merimiehen morsian olisi ollut kauhistus. Puvun materiaali oli yleensä ohutta, mutta kestävää villakangasta, joskus myös silkkiä. Valkea huntu kiinnitettiin myrttiseppeleeseen tai -kruunuun, ja rintaan laitettiin tekokukkakranssi. Asusteita sai lainata morsianten ”ulospukijoina” toimivilta frouvilta tai mamselleilta, esimerkiksi Wallgrenin kaptenskalta. Morsiusnenäliina kuului morsiamen asuun rahvaankin häissä pitkään, vaikka 1860-luvulta alkaen alettiin käyttää myös kädessä pidettävää kukkakimppua.

Merimiesten häitä juhlittiin usein Stjernuddin kapteenin talossa (nykyisellä Kauppakadulla), jossa oli iso sali ja kaksi kamaria. Salin lattialle koottiin ”vihkitooli” samalla tavoin kuin porvareiden häissä: filttimatto ja sen päällä kaksi pallia, joiden päällä oli vielä slaveetit (liinat). Morsiuspiikoja ja sulhasrenkejä oli monta paria. Häissä tarjottiin kahvia, bischoffia eli pomeranssilla maustettua viiniä ja munarinkilöitä. Vieraat saivat mukaansa tuliaisia kotiin vietäväksi.

Ovet olivat huoneiden välillä auki ja tanssatessa kierrettiin rinkiä kamarien läpi. Suosituimpia tansseja olivat purppuri, valssi ja ristituuri. Morsiamen kanssa tanssittiin rahasta, jotkut maksoivat tanssista jopa 12 markkaa. Morsianta piti näissäkin häissä näyttää kaikelle kansalle.

 

Hääperinteitä kummasteli museumimamselli Miska

 

Mainokset

Museo kirjastossa: ”Ottakaa ja kastakaa, pankaa sekkaan ja topakkaa”

kahvikeittio

Kuva: ”On monenlaisia kahvikeittiöitä; mutta mukavimmat ovat epäilemättä sellaiset, jotka kiehuvat väkiviinalampun avulla, kuten esim. tässä on nähtävä.” (Mathilda Langlet: ” Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilla aloilla, Perheenemännille kaupungilla ja maalla”, 1885.)

Suomalaiset tunnetaan kahvin suurkuluttajina, ja kahvinjuonnilla onkin maassamme pitkät perinteet. Suomen puolelle kahvia alettiin tuoda turkulaisporvareiden paateilla Tukholmasta 1720-luvulla. Turussa avattiin maamme ensimmäinen kahvila vuonna 1778. Pian tottuivat aikaansa seuraavat miehet viettämään aikaa kahvihuoneissa puhuen politiikasta tai juoruillen. Naisväki puolestaan nautti kahvinsa kotona tai visiiteillä, sillä kahviloihin ei hyvämaineinen nainen voinut mennä.

Ensi alkuun kahvi oli vain rannikon asukkaiden ja säätyläisten juoma, mutta pian se levisi koko kansan nautintoaineeksi. Esivalta ei tätä menoa hyvällä katsonut, sillä kahvipavut ja kaikki kahvin valmistamiseen ja nauttimiseen liittyvät välineet olivat ulkomaista tuotantoa. Kahvista alettiin periä ylellisyysveroa, ihan kuten pönkkähameista, miesten sulkahatuista ja peruukkipuuteristakin. Kahvin käyttöä yritettiin 1700-luvulla rajoittaa myös tuonti- ja käyttökielloilla. Kahvinjuonnin ollessa tykkänään kiellettyä kahvia salakuljetettiinkin, ja syntyi ihan uusi ammattikunta: tarkastajat eli ”kahvinnuuskijat”, jotka partioivat pitkin kaupunkien katuja ja kylänraitteja. Jos onneton kahvinystävä jäi kiinni verekseltään, takavarikoi tarkastaja pannut, kupit ja kaikki muutkin kahvin valmistukseen ja nauttimiseen liittyvät esineet. Kahvin makuun päässeeseen kansaan eivät kuitenkaan verot tahi kiellot enää tepsineet, ja tänä päivänä ollaankin siinä tilanteessa, että kahvia juodaan peräti 93 prosentissa suomalaisista kotitalouksista!

1800-luvun lopulle saakka kahvi myytiin raakapapuina. Kahvinkeitto ei ollut kiireisen puuhaa. Ensin piti paahtaa pavut prännärillä, sitten jauhaa ne käsikäyttöisellä kahvimyllyllä hienoksi. Vesi keitettiin kuparipannussa puuliedellä. ”Pöönät” pannuun ja suolaa sekkaan! Eipä ihme, jos kaffekokki joskus turvautui pikkuruiseen, yhden kupin vetoiseen pahantuulenpannuun… Suodatinkeittimet yleistyivät noin 50 vuotta sitten, mutta yhä vielä noin viisi prosenttia suomalaisista kahvinjuojista keittelee sumppinsa pannulla perinteiseen tapaan. Pannukahvissa suurin osa kahvin rasvasta säilyy, ja siten juoma on maultaan pehmeämpää ja täyteläisempää kuin suodatinkahvi – tosin jos käyttää aivan kiehuvaa vettä, jää kahvi kitkerän makuiseksi. Mitähän olisi muuten tuumannut entisajan immeinen kapselikahvista, liekö olisi uskonut samaksi juomaksi lainkaan?

Vanhaan Raaheen kahvia tuotiin purjelaivoilla huomattavia määriä, paljon enemmän kuin teetä saati kaakaota. Tämä on nähtävissä laivojen lastiluetteloista. Kahvia ryystettiinkin oikein antaumuksella. Palvelusväki sai kahvia vain aamuisin, porvarisväki puolestaan piti kahvikutsuja iltapäivisin ja iltaisin. Juhliin kahvi kuului tietysti olennaisena osana. Samuli Paulaharju kertoo: ”Kun taloon sattui joku tuttava tulemaan noin vain kutsumatta, lähetettiin heti neitsyt kutsumaan muitakin vieraita, ensi sijassa sukulaisrouvia, ja lisäksi muitakin rouvia ja mamselleja, ”jotta olisi seuraa”. Kohteliaasti ja taitavasti neitsyen piti esittää kutsunsa, niiata ja asian mukaan sanoa, vaikkapa – Mamselli sanoi terveisiä mamsellille, että mamselli tulis mamsellille, että mamsellille tulee muitakin mamsellia.” Pari kuppia kahvia tarjottiin vieraille vehnäleivän ja sokerileivosten kanssa. Kahvinjuonnin lomassa tehtiin käsitöitä ja puheltiin muun muassa hepenistä ja huushollinpidosta, saatettiinpa siinä sivussa ”jyrsiä jonkun ronkkaluita”, niin kuin eräs isäntä juoruilua kutsui.

Kaikki eivät katsoneet kahvinkuluttamista suopeasti. Esimerkiksi laajasti sivistynyt Raahen piirilääkäri ja museon perustaja C.R. Ehrström suhtautui kahvinjuontiin varsin nuivasti. Vuonna 1846 hän kirjoitti ystävälleen J.L. Runebergille:

Veli Jean!

”… Olen ollut kauan samaa mieltä siitä, mitä on ajateltava oopiumista paloviinan seuraajana, ja kahvin kulutus kasvaa meidän maassamme vuosi vuodelta. Olisi varmaankin virhe pitää tätä viinanjuonnin vähenemisen seurauksena, sillä varsinaisesti kahvin kanssa lystäilevät naiset, ja sen kulutuksen kasvulla on siis toinen yleisempi perusta, köyhätkin sanovat, että kahvista saa halvemmalla virkistystä kuin ruuasta,

onpa tämä miten yksinkertaisesti valmistettua tahansa; varmaa kuitenkin toisaalta on, että sen kohtuullisen käytön ikävät seuraukset joudutaan näkemään.”

Entis-Raahessakin saattoi nauttia ”kahwensa” oikeassa kahvilassa. 1800-1900-lukujen vaihteessa merikaupungissamme toimivat esimerkiksi Alb. Mainion ja leipomoyrittäjä J.J. Kajanderin kahvilat sekä talonomistaja Maria Mattson kahvila ”työkansaa varten”. 1900-luvulta elävät muistoissa kahvilat Toivo ja Minerva, muutamia mainitakseni.

Viime vuosina kahvimyllyt ovat löytäneet kahvihifistelijöiden mukana tiensä takaisin suomalaisten keittiöihin. Nykymyllyt toimivat toki sähköllä ja jauhatuskarkeutta voi säätää sopimaan kaikenlaisiin kahvijuomiin pannukahvista espressoon sopivaksi. Mausteeksi lorautetaan yhä useammin kauramaitoa, jonka pehmeä maku sopii kahviin mainiosti. Mutta milloin nähdään prännärien paluu eturiviin? Joko huomispäivän hipsteri ryystää pannukahvinsa tassilta sokeripalan läpi niin kuin entinen mökin mummu? Tai toppaa leetaa kermalla ja sokerilla maustettuun kahviin? Onko Arabian Myrna-kuppien uusi tuleminen jo kulman takana? (Myrna on yksi Arabian pisimpään tuotannossa olleista astiastoista, vuodesta 1938 vuoteen 2005. Nykyajan minimalistinen muoti ei suosi kultakoristeista kahvikuppia, ja siksi Myrna kuuluu – ainakin toistaiseksi – antiikkikauppojen astiastovalikoiman edullisempaan osastoon.)

Vanhan ajan kahvila, jossa kahvi valmistetaan alusta asti itse perinteisen puuhellan äärellä, kaappikellon raksuttaessa ja radion Sävellahjan soidessa taustalla…siinäpä liikeidea nostalgiannälkäisille! Sitten vain: ”Ottakaa ja kastakaa, pankaa sekkaan ja topakkaa!”

kehottaa kahvin kanssa lystäilevä museumimamselli Miska, joka kokosi pääkirjaston ”Museo kirjastossa” –vitriiniin tällä kertaa kahvinvalmistukseen ja -nauttimiseen liittyvää museoesineistöä. Tervemenoa tutustumaan!

Raahen kirjaklubilaisten juhlapyhien lukulista

Raahen kirjaklubin aktiivilukijat (tai kirjanörtit, lukutoukat, intohimoiset lukuharrastajat, ihan kuinka vain) suosittelevat vuodenvaihteeseen luettuja ja lukemattomia kirjoja loputtomilta listoiltaan. Osan kirjoista klubilaiset ovat jo lukeneet, toisia he ovat taas pantanneet joulun aika mielessään. Valitse kirja, kaivaudu viltin alle ja avaa konvehtirasia – paremmin et voisi pitkiä pyhiä käyttää.

joululista

Kaunokit

Thomas Bernhard: Pakkanen. Suomentanut Tarja Roinila. Teos, 2018.
Itävallan kiukkuinen mies Thomas Bernhard syntyi 1931 ja kuoli jo vuonna 1989, mutta hänen romaaneitaan ryhdyttiin kääntämään vasta kymmenisen vuotta sitten. Sen jälkeen tahti onkin ollut kova ja teoksia on tullut Teokselta sekä Lurra Editionsilta yhteensä pitkälti toistakymmentä. Pakkanen on Bernhardin esikoisromaani. Kirjallisille avantouimareille.

Emma Cline: Tytöt. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava, 2016.
Kertomus hippikesästä sekä nuoruuden tuskasta, oman paikan etsimisestä ja tyttönä olemisesta. 14-vuotias Evie tutustuu mystiseen ja jännittävään Suzanneen ja muihin tyttöihin, jotka asuvat karismaattisen Russelin johtamassa hippikommuunissa. Ranchin kapinallinen ja säännöistä piittaamaton yhteisö kiehtoo Evietä, joka haluaa palavasti irtautua entisestä minästään. Kommuunielämällä on lopulta hyvin kauaskantoiset seuraukset ja tapahtumat eivät jätä Evietä rauhaan edes vuosikymmenien kuluttua.

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa. Suomentanut Kaisa Sivenius. Otava, 2016.
Hustvedt on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta hänen esseekokoelmansa Elää, ajatella, katsoa on jäänyt minulla kesken. Tekstit ovat hienoja ja älykkäitä, mutta vaativat niin paljon päänsisäistä keskustelua, ettei siihen ole ollut energiaa työpäivän jälkeen tai arjen rientojen keskellä. Hustvedtin esseitä en pysty ”pikkuisen lukaisemaan” jossakin välissä. Siksi teokseen on hyvä palata joululomalla, kun mielellä on tilaa ja aikaa keskustella teoksen tekstien kanssa.

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja. Otava, 2018.
Viides Karl Axel Björk -dekkari, jossa liikutaan 1920-luvun Helsingin lisäksi myös Berliinin kaduilla. Salapoliisiudesta haaveileva valtion virkamies Björk pääsee jälleen kerran selvittelemään veritekoja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä, Atena, 2017.
Maagis-realistinen kuvaus muistisairaudesta, joka kääntää kaikkien elämän päälaelleen. Voimmeko luottaa muistoihimme tai edes siihen, ketä kuvittelemme olevamme?

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava, 2018.
” Historian inspiroivat naiset, jotka tekivät mitä halusivat. He ovat kirjailijoita, tutkimusmatkailijoita, masentuneita vanhojapiikoja, savannilla ratsastajia, renessanssitaiteilijoita.” Hieman samaa aihepiiriä sivuaa Merete Mazzarellan kirja Täti ja krokotiili vuodelta 1995. Ja Mazzarellaa voi aina suositella! Mia Kankimäen esikoista, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, odottelen saapuvaksi joulupukin kontissa…

Niklas Natt och Dag: 1793. Suomentanut Kari Koski. Johnny Kniga, 2018.
Takakannen tekstin mukaan Ruotsin dekkariakatemian palkitsema monitasoinen, mutta äärimmäisen viihdyttävä romaani sijoittuu vuoden 1793 Tukholmaan. Paras ruotsalainen esikoisromaani 2017.

Philip Pullman: Vedenpaisumus. Suomentanut Helene Bützow. Otava, 2018.
Philip Pullmanin kirjoittama Universumin tomu -trilogia on mielestäni yksi laadukkaimmista fantasiasarjoista. Rinnakkaistodellisuuksissa seikkailevien nuorten taitavasti kirjoitettuun tarinaan sisältyy paljon muun muassa identiteettiin ja vallankäyttöön liittyviä kysymyksiä. Lisäksi kirjojen päähenkilö Lyra on mainio, itsenäinen hahmo. Pullmanin tuorein teos, Vedenpaisumus, vie tapahtumiin ennen Universumin tomua. Lyra on pieni vauva ja kirjan keskushenkilönä yksitoistavuotias Malcolm.

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus, 2018.
Jos Rytisalon esikoinen Lempi viehätti suuresti, niin Rouva C teki sen vielä piirun verran enemmän. Tarina nuoresta Minna Canthista, joka kipeästikin tiedostaa 1800-luvun sääty-yhteiskunnan epätasa-arvon ja naisen alisteisen aseman, imaisee mukaansa ja kuin vahingossa huomaa lukeneensa kirjan loppuun ja jää janoamaan lisää. Kirjassa on hurmaavasti vanhan Suomi-filmin henkeä suurine tunteenpaloineen, mutta myös perin oivallista ajankuvaa.

Raija Siekkinen: Pieni valhe: novelleja. Otava, 1986.
Tartun Pieneen valheeseen koska juhlapyhinä pitää aina lukea myös jotain jonka sylissä on turvallista mutta samalla haikeaa ja riipaisevaa. Palaan Siekkiseen vähintään kerran vuodessa.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I – III. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2018 sekä Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV – V. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2018.
Koska St Aubynin omaelämäkerrallinen Loistava menneisyys on jo puolivälissä menossa, korotan panoksia ja lisään listalleni myös Patrick Melrosen tarinan viidennen ja kuudennen osan. Pyhinä minulla on tarkoitus myös katsoa iki-ihanan Benedict Cumberbatchin tähdittämä HBO:n minisarja Patrick Melrosesta, joka kuulemani mukaan on hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Zadie Smithin mukaan St Aubyn on ”Nokkela kuin Wilde, kepeä kuin Wodehouse, ilkeä kuin Waugh. Riemukas.” Odotukseni ovat siis korkealla.

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja. Suomentanut Helene Bützow. S&S 2014.
Luettuani Sundin Missä musiikki alkoi Finlandia-raatiin päätin, että joulunajan konvehtiromaani on Jeppis-trilogian ensimmäinen osa. Odotan mukaansatempaavaa ja taattua kerrontaa, tarkkaa ihmisten ja ihmisyyden kuvausta sekä veijarimaista otetta.

Jin Yong: Kotkasoturien taru. 1. osa: Soturin oppivuodet. Suomentanut Riina Vuokko. Moebius, 2018.
Pienet ja keskisuuret kustantamot julkaisevat tällä hetkellä kiinnostavinta käännöskirjallisuutta. Heikki Karjalaisen Moebius-kustantamolta on tullut tähän mennessä kaksi Karjalaisen itsensä kääntämää romaania. Kolmas on tämä wuxia-kirjallisuuden klassikko, jolle toivon runsasta myyntiä. Fantasianälkäisille.

Tietokirjat

Pirita Frigren: Kotisatamassa. Merimiesten vaimot, naisten toimijuus ja perheiden toimeentuloehdot 1800-luvun suomalaisessa rannikkokaupungissa. Jyväskylän yliopisto, 2016.
Suomen historian väitöskirja. Kiinnostavaa asiaa, mutta paikoin valitettavan väitöskirjamaisen puisevaa. Yhtä kaikki, tutustumisen arvoinen opus.

Seppo Hentilä: Pitkät varjot. Muistamisen historiaa ja politiikkaa. Siltala, 2018.
Pitkän linjan historioitsijan vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä teos. Kirjassa seurataan sisällissodan aiheuttamia jälkijäristyksiä niin pitkälle kuin niitä riittää. Ja niitähän riittää hämmästyttävän pitkälle kohti meidän aikaamme.

Hyödyllisen tiedon piirit. Tutkimuksia papistosta, rahvaasta ja tiedon rakentumisesta 1700-luvulla. Toimittaneet Esko M. Laine ja Minna Ahokas. SKS, 2018.
Nimi kertoo kaiken. Tuttuja miehiä vilahtelee siellä täällä.

Perttu Immonen: Suomen rahvaan historia- kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena, 2017.
Yksi suvuista eli Länsi-Suomessa jokivarsikulttuurin piirissä, toinen Itä-Suomessa Saimaan järviseudulla ja kolmas Kokkolassa. Immonen on tehnyt aivan valtavan työ tutkiessaan arkistoja. Immonen sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon syksyllä 2018, eikä syyttä! Laajaa opusta lukee kuin kiintoisinta romaania.

Teemu Keskisarja: Saapasnahkatorni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala, 2018.
Aleksi Kivi ja Teemu Keskisarja ovat yhteistyöllään luoneet aivan erinomaisen elämänkertomuksen.

Iikka Kivi: Menisit ennemmin terapiaan – rehellinen self help -kirja. Kosmos, 2018.
Tämä kirja ei ratkaise ongelmiasi, eikä lupaa oikeastaan mitään muutakaan – paitsi olla rehellinen. Oululaisen stand up -koomikon näkemys self help -kirjojen tarpeellisuudesta.

Mirkka Lappalainen: Pohjoisen noidat. Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Otava, 2018.
Mistä tuo 1600-luvun noitahysteria sai alkunsa? Ihmismieli on kyllä käsittämätön kapine tai elin. Mirkka Lappalainen on myös niitä tutkijoita, joiden kirjallinen tuotanto on aina taattua tavaraa. Tiukkaa asiaa, mutta mielenkiintoisesti ja vetävästi kirjoitettua.

Mathilda Langlet’in Täydellinen käsikirja perheenemännille I-II. Perheenemännille kaupungissa ja maalla. Art House, 2000.
Täydellinen käsikirja perhetalouden kaikilla aloilla. Näköispainos vuonna 1885 julkaistusta teoksesta. Tästä klassikosta löytyy taatusti hyödyllisiä ohjeita niin huushollin hoitoon ja ruoanlaittoon kuin palvelusväen ohjeistamiseenkin.

Nälkävuodet 1867-1868. Toim. Tuomas Jussila ja Lari Rantanen. SKS, 2018.
Tähän kirjaan en ole vielä tutustunut. Oottelee hyllyssä.

Luigi Russolo: Hälyjen taide. Suomentanut Tanja Tiekso. Tutkijaliitto, 2018.
Häly on uusi musiikki, julisti futuristi Luigi Russolo (1888-1947). Joululaulupakkosyötön keskellä kaipaa Russolon fantasioimaa hälyvirittimillä soitettua musiikkia. ”Lähtekäämme täältä, sillä emme voi enää kauempaa tukahduttaa haluemme luoda viimeinkin uusi musiikin todellisuus runsain, mojovin korvapuustein ja hyppimällä tasajalkaa vaikeroivien viulujen, pianojen, kontrabassojen ja urkujen päällä. Lähtekäämme!” Musiikkiuteliaille.

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. SKS; 2018.
Kirsi Vainio-Korhosen tasokkaat ja kiinnostavat tutkimukset naisten elämästä sen eri aloilla jatkuu. Suosittelen Vainio-Korhosen kaikkia teoksia.

Sarjakuvat

Nick Drnaso, Sabrina. Granta 2018.
En tiedä Sabrinasta juuri muuta kuin että se pääsi ensimmäisenä sarjakuvaromaanina (Graphic novel) Man Booker longlistille, aihepiiri käsittelee luottamuksen ja totuuden luonnetta näinä aikoina ja ne harvat otsikot joita teoksesta olen nähnyt ovat olleet ylistäviä. Enempää en haluakaan tietää etukäteen.

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

katja kettu

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY, 2018.

”Lempi lemmetyiseni, kun nainen ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi.”

Lempi, puoliksi suomalainen, puoliksi ojibwa-intiaani, palaa lapsuudenmaisemiinsa vuosikymmenten jälkeen. Lempin äiti Rose on kadonnut jäljettömiin 45 vuotta sitten ja samaan aikaan hänen isänsä Ettu on menettänyt muistinsa ja käynyt vuosi toisensa perään ilmoittamassa paikalliselle poliisille vaimonsa olevan kadoksissa. Nyt Ettu on kuitenkin alkanut muistaa.

Äitinsä katoamiseen liittyvää arvoitusta selvittäessään Lempi kohtaa myös kadonneiden intiaanityttöjen selvittämättömään mysteeriin ja koettaa samalla rakentaa omaa fintiaanin identiteettiään. Reservaatissa kasvanut Lempi ei ole koskaan tuntenut kuuluvansa oikein mihinkään, sillä reservaatissa hän on finni, valkoinen ja muualla taas intiaani. Tarina alkaa keriytyä auki, niin lukijalle kuin Lempillekin, Lempin käydessä läpi äitinsä kirjoittamia kirjeitä, samalla itse kirjoittaen nuoruuden rakastetulleen Jim Harmaaturkille. Näin hän kokoaa myös minuuttaan ja elämäänsä omien kokemustensa sirpaleista ja äidin läheisyyden muistosta. Samalla 45 vuoden aikaero Lempin ja Rosen kirjeiden välillä alkaa kuroutua umpeen ja menneen ja nykyhetken lähestyessä toisiaan, alkaa totuus tapahtumista paljastua. Totuus, jota Lempi ei ehkä olisi halunnut tietää.

Rose on poissa on kirjeromaanin haastavaan muotoon taiottu romaani ennen kaikkea rakkaudesta, kuulumattomuudesta, omista juurista, katoamisista ja pahuudesta. Lukujen sijaan kirja jakautuu seitsemään, useammasta kirjeestä koostuvaan polkuun ja noita polkuja Lempin on kuljettava ennen kuin kysymykset saavat vastauksensa. Kerronnassa hyödynnetäänkin paljon intiaanien mytologioita (joihin myös nämä seitsemän polkua voimakkaasti liittyvät) ja myytit ja realismi nivoutuvatkin luontevasti yhteen muodostaen suorastaan lumoavan tarinan, joka on samalla kaunis ja kauhea.

Katja Ketun kieli ja rönsyilevät lauseet ovat huikaisevaa luettavaa. Sanavalinnat ovat välillä niin ihastuttavia, että yksittäisiä sanoja on lähes pakko jäädä hetkeksi makustelemaan. Polveileva ilmaisu vaatii tovin tottua, mutta kun rytmin ja tarinan imuun pääsee, niin voimakas lukuelämys on varma.

Vielä vinkki lukijalle: älä lue tätä kirjaa muutama sivu tai edes muutama kirje kerrallaan, yksi polku on ehkä sopiva minimi.

Anna Latomaa

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi, 2018.

Jos haluat lukea erinomaisen Suomea sata vuotta sitten repineeseen sisällissotaan liittyvän romaanin, lue tämä Jari Järvelän teos. Kirja perustuu Järvelän omien isoäitien kokemuksiin. Molemmat isoäidit olivat lapsia sisällissodan aikaisessa Vammalassa. Kirjan kertoja on 7-vuotias tuumaileva Jari, tapahtuma-aika on pari kesäistä päivää vuonna 1977. Jari perheineen on kesälomareissulla Vammalassa. Äidinäiti asui ja asuu edelleen Nälkämäeksi kutsulla alueella työläisten kaupunginosassa. Isänäiti asui ja asuu edelleen kosken toisella puolella, herraskaisemmalla alueella. Nälkämäen Aino-mummon kotona vesi haetaan kaivosta, talo lämmitetään puilla ja eläminen on kaikin puolin vaatimatonta, mutta selvästi mukavampaa pienelle pojalle. Kosken toisella puolen, Sofia-mummon luona on tarkkaan vaalittu palkintopiha, kristallikruunut ja paksut villamatot suorassa olevine hapsuineen.

Nuorelle Jarille ei suinkaan kerrottu ihan kaikkia mummojen pieninä kokemia sodan kauhuja, mutta hän on osin salakuunnellut ja osin fundeeraillut itse osan, täydentäen asioita omalla ymmärryksellään ja mielikuvituksellaan. Kirja saa välillä haukkomaan henkeä lasten kokemien ja näkemien asioiden kertakaikkisen hirveyden takia. Tyttöjen kokemat tapahtumat suodattuvat Jarin mietteiden kautta. Aino-mummon ystävä, lapsena surmansa saanut Väinö käy välillä kommentoimassa asioita Jarille. Kirjassa kerrotaan myös Jarin itsensä mietteistä, elosta ja olosta mummoloissa ison siskon ja serkkujen kanssa, nämä kohdat tuovat kirjaan ahdistavista sotakokemuksista vapauttavaa lämmintä huumoria.

Kirjan lopussa siirrytään Jarin lakkiaisten viettoon, jonne jo iäkkäät mummotkin saapuvat visusti toisiinsa katsomatta ja Sofian paheksuessa Ainon välitöntä keskustelua kanssamatkustajien kanssa. Kirjan loppu antaa kuitenkin ymmärtää, ettei osittainen lähentyminen ehkä olekaan aivan mahdoton ajatus.

Järvelän kirja on taiten kirjoitettu, koskettava teos sisällissodan mielettömyydestä ja julmuudesta. Sodan kokivat myös siihen mitenkään liittymättömät lapset vanhempiensa vanavedessä.

Eija Turunen

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

hunan

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like, 2018.

Hunan on historiallinen romaani, joka kertoo elämästä, kuolemasta ja sodasta 1930-luvun Kiinassa. Kirjan tapahtumat kietoutuvat J. Pekka Mäkelän kummitädin, Helvi Södermanin aitoihin päiväkirjamerkintöihin noilta ajoilta: hän oli lähetyssaarnaajana Kiinassa, Hunanin maakunnassa 11 vuoden ajan.

Tarinaa kerrotaan Helvi Södermanin lisäksi muiden suomalaisten lähetystyöntekijöiden, muiden Kiinassa asuvien eurooppalaisten sekä paikallisten äänellä. Helvin lisäksi pääosaan nousee sveitsiläinen Johann Caspar Wolff, joka kohtaa suomalaiset lähetystyöntekijät ensimmäisen kerran jo laivamatkalla Euroopasta Kiinaan. Tulevien vuosien aikana he kohtaavat useita kertoja, kun Johann alkaa kirjoittaa kirjaa heidän kokemuksistaan vieraalla maalla.

Kiina ja Japani sotivat 1930-luvulla jo ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Lähetystyöntekijät menivät siis sota-alueelle ja tilanne vain paheni maailmansodan alkaessa: kukaan ei ollut turvassa. Sota koskettaa kaikkia kirjassa äänessä olevia henkilöitä jollakin tavalla, useimmiten raa’asti ja pysyvät jäljet jättäen. Eurooppalaiset olivat vaarassa kansallisuuksiensa takia, ja lähetysaseman lähistöllä asuvat paikalliset joutuivat valitsemaan puolensa, mikä ei aate-erimielisyyksien repimässä Kiinassa ollut helppoa.

J. Pekka Mäkelän scifi-tausta nousee jännittävästi esiin Johann Wolffin pelastaman Liu Chin-chinin tarinassa. Mäkelä kuuluu suomalaisiin reaalifantasian kirjoittajiin: pohjana toimii arkitodellisuus, mutta välillä saattaa vähän vinksahtaa. Hunan ei missään nimessä ole siis scifiä eikä fantasiaa, mutta pieni poikkeus totutusta tekee siitä huomattavasti mielenkiintoisemman, kuin mitä se olisi pelkkänä historian kuvauksena.

Hanna Leppikangas

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus, 2018

Pauliina Rauhalan ensimmäinen teos Taivaslaulu oli myynti- ja arvostelumenestys ja paluu lestadiolaisuusaiheeseen tapahtuu myös toisessa teoksessa Synninkantajissa.

Perustarina kertoo Kylästä Pohjois-Pohjanmaalla ja yhdestä perheestä ylisukupolvisesti ja toisiinsa kietoutuen. Yksi päähenkilö on alakouluikäinen Aaron (viisas, lämmin, pohdiskeleva lapsi), toinen hänen isän isänsä Taisto-pappa (maallikkosaarnaaja, vanhoillinen, ankara, Aaronin rakas kalakaveri) ja kolmas äidin äitinsä Aliisa-mummo (myös Aaronille läheinen, liberaalimpi ja hyväksyvämpi lestadiolainen).

Neljäntenä kertojanäänenä kuullaan Aaronin tätiä Aurooraa, jota repii rikki rakastuminen vääräuskoiseen. Viides kertojataso on romaanin fiktiivisen kirjoittajan Matkakertomus-osio, joka tuntuu perustarinaan verrattuna irralliselta osana kertomusta. Koin viidennen kertojan tason turhan alleviivaavana ja sen olisi voinut vaikka jättää kokonaan pois, sillä perustarina on emotionaalisesti valtavan voimakas ja vaikuttava.

Kerronta käynnistyy hitaanlaisesti, tekstissä on kauttaaltaan paljon luontoviittauksia, ja useampi lukija on kertonut kokeneensa teoksen alkumetreillä turhautumista hitaaseen käynnistymiseen. Taivaslaulusta tuttu maalaileva poljento on myös tässä teoksessa läsnä, ja raamatulliset viittaukset tuntuvat alkuun vierailta, mutta kun rytmiin tottuu, niin lukeminen helpottuu. Itse lämpenin teokselle siinä vaiheessa, kun tuli ensimmäisiä merkkejä vastarinnasta – sittemmin samastuminen oli helpompaa.

Lestadiolaisen liikkeen ulkopuoliselle teos aiheuttanee ahdistusta, epäuskoa, jopa vihan tunteita, erityisesti sitä kohtaan, että lapset ovat niin suvereenisti mukana lahkon itseään toistavassa mielivaltaisten sääntöjen kehässä. Itseensä sulkeutunut yhteisö uusintaa ja toistaa sääntöjään jatkuvasti ja toiminta tuntuu kauhealta henkiseltä väkivallalta erityisesti juuri lapsia kohtaan, joilla ei ole mahdollisuutta valita. Tietenkään lapsi ei koe asiaa noin vaan kokee olevansa turvassa yhteisön keskellä, Jumalan valitsemana.

Ennakkoon kohuttiin kovasti teoksen käsittelevän erityisesti hoitokokouksia ja jos joku haluaa jonkinlaista uteliaisuutta tyydyttää tähän asiaan liittyen, joutuu osin pettymään. Pöytäkirjoja on mukana teoksessa, mutta ne ovat mukana jonkinlaisena taustoittavana, dokumentaarisena aineistona ja niiden käsittely on etäännytetty perustarinasta aika kauas. Siinä mielessä teos onkin vaikuttavampi, että uskonyhteisön henkinen väkivalta kuvataankin yhden perheen arjen kautta – käsittelytapana se on hienovireisempi ja arkisempi. Kiinnostavia eroja tuntuu olevan lukukokemuksissa keskusteltuani ihmisten kanssa teoksen aiheuttamista tuntemuksista: joillakin oli yhteisöä ymmärtävän ja hyväksyvän silmälasit päässä, minulla ei.

Suosittelen lukemaan teoksen erityisesti aivan mahtavan Aaronin vuoksi, jonka kuvaukseen on syytä päättää:

”Jumala antoi minun syntyä Joen rantaan, Kylään ja Suomeen, uskovaiselle isälle ja äidille, jotka olivat yhteen ääneen lausuneet taivaaseen päin, että sallikaa lapsen tulla minun tyköni, eivätkä estäneet häntä. Se on ihme. Se on melkein yhtä käsittämätöntä kuin Jeesuksen syntymä pienessä Betlehemissä ja vielä tallissa. Miljoonien lasten joukosta juuri minä olen valittu ja Jumalan suojeluksessa, eikä minun siksi tarvitse pelätä kommunisteja eikä ydinpommia, ei Vennamoa eikä öljykriisiä, edes peltojen paketointia en murehdi enkä kaupunkien tehdastöitä, sillä vaikka mitä tapahtuisi, minä olen turvassa. ” (s. 18)

Piritta Rossi

%d bloggers like this: