Raahen kirjasto

Raahen kaupunginkirjasto

040 135 6799

Kategoriat

Arkisto

Käännä

Instagram

AJATELMIA KORONAKEVÄÄN JATKUESSA

Kevään edetessä aurinko on paistanut yhä useammin. Hiljakseen yhteiskuntamme avautuu vaikean kevään jälkeen. Näkymätön vihollinen, pieni virus, sai aikaan melkoisen myllerryksen niin Suomessa kuin muualla maailmassa.

Suljetun kevään jälkeen alamme elää nykynormista elämää kahden metrin yhteiskunnassa niin kuin sisäministeri Ohisalo ilmaisi asian eräässä haastattelussa. Moni asia on ollut ja on toisin kuin puoli vuotta sitten. Digiloikka on ollut lyhyessä ajassa valtava. Tämä näyttää, että olemme aika joustavia ja erittäin oppivaisia ainakin pakon edessä.

Kirjastot ja muut julkiset tilat suljettiin valtakunnassa 18.3. valtioneuvoston päätöksellä, Raahessa jo edellisen viikon perjantaina. Olimme hieman ihmeissämme – mitä nyt? Mitä me tehdään? Miten meidän käy? Ensimmäisestä säikähdyksestä ja järkytyksestä selviydyttyämme tartuimme töihin.

Kirjastolaiset tarttuivat uskaliaasti toimeen uuden edessä. Kirjastojen toiminta ei ole kiinni vain fyysisesti kirjastossa kävijöistä, meillä on myös paljon digitaalista aineistoa. Siihen panostettiin. Aloitimme valtavan e-aineistojen markkinoinnin asiakkaille – e-kirjoja, e-äänikirjoja, elokuvia, musiikkia, lehtiä. Sosiaalinen media on tullut monelle entistä tutummaksi. Kirjastot ottivat aktiivisesti käyttöön niin instagramin, facebookin, youtuben, TikTokin, Discordin ym. Kevään aikana on tuotettu valtavat määrät sisältöjä erilaisiin sosiaalisen median sovelluksiin. Eivätkä kirjastot ole ainoita, jotka siirtyivät fyysisestä palvelusta internetiin. Sisältöjä ovat tuottaneet niin yksityiset taiteilijat kuin isommat yhteisöt, jopa maailmanlaajuisesti on järjestetty virtuaalisia tapahtumia.

Mutta miten kävi asiakkaiden? Löysivätkö he kirjastojen etäpalveluiden pariin? Kyllä löysivät. Kirjastojen e-aineiston käyttö on lisääntynyt vahvasti kevään aikana. Asiakkaat ovat halunneet pin-koodeja, jotta pääsevät e-aineistoon kiinni. Mutta. Niin mutta… miten he, jotka tarvitsisivat kirjaston tarjoamaa sisältöä ja palveluita tavallista enemmän. Kaikilla ei ole mahdollisuutta ottaa käyttöön digitaalista aineistoa. Kaikilla ei ole kotonaan laitteita, joilla pääsee nettiin. Varmasti osalle asiakkaistamme kirjasto on oman elämän henkireikä – paikka jossa ei tarvitse ostaa mitään, paikka jossa voi olla rauhassa, paikka jossa pääset osaksi nykyistä digitaalista yhteiskuntaa, ja paljon muuta. Miten näille henkilöille on käynyt, kun kirjastot ovat olleet suljettuina? Emme tiedä sitä. Ehkä erilaiset kyselyt ja tutkimukset myöhemmin valottavat tätä asiaa tarkemmin.

Se on käynyt erittäin selväksi kevään aikana, että kirjastot ovat tärkeä osa suomalaisten elämää. Kun uutisissa kyseltiin satunnaisilta ihmisiltä mitä paikkoja pitäisi avata ensimmäinen, niin usein kuului, että kirjastot. Niinhän se on, että kirjastot ovat niin olennainen osa yhteiskuntaamme, että niiden tärkeys huomattiin vasta kun tilat ja palvelut eivät olleetkaan enää käytettävissä. E-aineistot ovat erittäin tärkeä ja oleellinen osa kirjastojen palveluita mutta ihmiset kaipaavat kirjastosta muutakin. Pelkkä lukeminen ei aina riitä. Lukemiseen liittyy myös fyysisen kirjan selailu, tuoksu ja seikkailu korkeiden hyllyjen välissä aivan omassa rauhassa sekä matka tarinoiden ja tiedon ääreen. Lukeminen on kokonaisvaltaista aistien haltuunottoa.

Onneksi valtakunnan päättäjät ovat ymmärtäneet kirjastojen merkityksen ja olemme saaneet avata ovemme asiakkaillemme.  Vaikkakin rajoitetusti.

Kiitos teille asiakkaamme, että olette olleet kärsivällisiä ja pitkämielisiä. Tervetuloa jälleen kirjastoon. Olemme kaivanneet teitä.

 

Arja

Finlandia-raati: JP Koskinen, Tulisiipi. Like, 2019.

Viimeisenä Finlandia-raadin esittelyssä on JP Koskisen Tulisiipi, jonka Suomalaisen kirjakaupan henkilöstö valitsi vuosittaisessa äänestyksessään Vuoden kirjaksi 2019. Tulisiiven lukivat kirjastoalan opiskelija Milla Pekkala ja kirjastolainen ja kirjaklubilainen Arja Nevala.

9789520118334

“Tajusin ettei ihminen eikä edes lintu ollut niin voimakas kuin taivaalla vapaana lentävä kone.”

Yhdysvaltojen 1930-luvun Suuren Laman aikana amerikansuomalaisten keskuudessa leviää “kuume” joka saa heitä lähtemään paremman elämän perässä paratiisiksi kehuttuun Karjalan tasavaltaan.  Pienen Kaarle-pojan perhe saadaan myös houkuteltua mukaan rakentamaan työläisten unelmaa paremmasta maailmasta Neuvosto-Karjalaan. Uudessa maassa olot paljastuvat koviksi ja järjestelmän etu vaatii uhrauksia. Kaarlen uusi ystävä Linda löytää keinon selviytyä uudessa maassa. Hän osallistuu ja on aktiivinen kansalainen vaikka ei olisikaan asioista samaa mieltä. Hän selviää ja pääsee eteenpäin.

Kaarlen perheen yrittäessä sopeutua uuteen yhteiskuntaan hänen lentounelmansa saavat yllättäen siivet alleen Äänisen jäällä. Unelma lentämisen tuomasta vapaudesta vahvistuu ja Kaarle saa tukijan pyrkiessään lentäjäksi. Mutta lentounelma vaatii uhrauksia. Kaarlen on vaihdettava nimensä, jotta hän selviää. Hänestä tulee Gennadi, ihan niin kuin ystävästään Lindasta tulee Ludmila. Sattuma on tiukasti kiinni Kaarlen elämässä ihan niin kuin lentämisen unelma ja siitä kiinni pitäminen.

Elämä uudessa maailmassa alkaa kuitenkin käydä uhkaavaksi ja paratiisin synkät salaisuudet alkavat paljastua.

Tulisiipi on koskettava tarina pojasta, jonka haave lentämisestä ja sen tuomasta vapaudesta kantaa läpi koko kirjan.

Milla Pekkala

Finlandia-raati: Monica Fagerholm, Kuka tappoi Bambin. Suomennos Laura Jänisniemi. Teos, 2019.

Kirjaklubilainen, Finlandia-raadin konkari ja äikänmaikka Satu Kallio luki tänä vuonna Monica Fagerholmin teoksen Kuka tappoi Bambin, jota kirjailija on itse tituleerannut #metoo-romaaniksi.

bambi

”– väkivalta, raiskaus, itsemurha, kuolema, ”Juudas”, hulluksi tuleminen, hullujenhuone–.”
Tuo kaikki on jo takana, ja koko vauras Huvilakaupunki haluaisi unohtaa. Gusten Grippe, yksi lukioaikaisen joukkoraiskauksen tekijöistä, oivaltaa kuitenkin, että paraneminen on pahasti kesken. Kun vielä tekijäporukan liepeillä nuoruudessa pyörinyt Cosmo haluaa tehdä elokuvan tapahtumista, menneet nousevat väkisin pintaan.

Gusten tuntee yhdeksäntuntisesta väkivallanteosta edelleen syyllisyyttä, eikä voi ymmärtää, kuinka he pääsivät oikeudessa niin vähällä, osa ilman tuomiota. Gustenia Huvilakaupungissa jopa vihataan, koska hän meni itse poliisin puheille. Tällaiset asiat pitäisi hoitaa ”between us”, ilman ikävää ulkopuolista julkisuutta.
”Nuoruuteen kuuluu, että leikit menevät joskus liian pitkälle”, puolustavat äidit. Isät eivät jaksa kauaa olla edes kiinnostuneita, koska tärkeämpiä asioita tapahtuu: Huvilakaupungin jalkapallojoukkue on noussut sensaatiomaisesti kakkosdivisioonaan.

Gusten on yrittänyt rakentaa uuden elämän Huvilakaupungin ulkopuolella. Pikkukaupungista tulleet Emmy ja Saaga-Lil antavat tähän mahdollisuuden. Gustenin lisäksi asioita kuvataankin näiden kahden hänelle tärkeän naisen kautta. Samalla käydään läpi naisten suhdetta toisiinsa sekä pikkukaupunkiin, josta piti päästä irti.

Tarinan rakenne on toisiaan leikkaavia kehiä, joissa palataan samoihin avainvirkkeisiin. Aina jokaisen paluun myötä lukija saa tietää tilanteesta hieman lisää.

Satu Kallio

Finlandia-raati: Johanna Venho, Ensimmäinen nainen. WSOY, 2019

Kirjaklubin ja kirjaston Finlandia-raadin ensikertalainen, toimittaja Niko Peltokangas, sai luettavakseen Johanna Venhon Ensimmäisen naisen, jonka päähenkilö on Sylvi Kekkonen. Nikoa kiinnosti teoksessa etukäteen erityisesti se, että päähenkilö on historiallinen henkilö.

ensimmainen

Kirjailija Kekkosen kengissä

Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta ja
hänen poliitikkopuolison varjoon jääneestä kirjailijuudestaan.
Olosuhteet eivät tapa luovuutta, mutta tarina saa pohtimaan, kuinka
monen omat haaveet ja tavoitteet jäävät julkista uraa tekevien
puolisoiden ja läheisten jalkoihin.
Tarinaa kerrotaan Kekkosen lisäksi kuvanveistäjä Essi Renvallin suulla.
Tämä työstää tarinan tapahtuma-aikaan, syyskesällä 1966, Kekkosen
muotokuvaa.


Kirjan sivuilla ei pääse eroon ajatuksesta, kuinka vaikeaa
historiallisen hahmon kenkiin hyppäämisen täytyy olla. Elämäkertoja ja
muuta aineistoa on tietysti hyvin saatavilla, mutta oikeiden ihmisten
identiteettien lainaaminen – varsinkin noin lähihistoriasta – voi tuntua
luvattomalta ja väkivaltaiselta.


Ehkä Venho on ajatellut juuri tätä. Minä-kertojan vaihtelu Kekkosen ja
Renvallin välillä alleviivaa tarinan fiktiivisyyttä. Kekkonen puolestaan
kertoo omaa tarinaansa keskustelemalla ystävänsä Marja-Liisa Vartion
kanssa, vaikka tämä on juuri kuollut.


Taiteen tekemisen ja toisen ihmisen kuvaamisen oikeutusta käsitellään
myös Renvallin vaikeilujen kautta. Muotokuva Kekkosesta ei ota
muotoutukseen, vaan kuvanveistäjä pohtii, voiko toista oikeastaan edes
tuntea.


Ensimmäisen naisen kieli on kaunista ja vivahteikasta, jos sitä ehtii
jäädä ihastelemaan. Historiannälkäinen lukija saattaa kiirehtiä
tapahtumasta ja muistosta toiseen löytääkseen uusia kiinnikkeitä
oikeasti tapahtuneeseen historiaan ja sen henkilöihin.
Historian nälkä houkuttelee myös tarttumaan tuon tuosta nettivehkeisiin
ja tarkistamaan, onko tässä taas viittaus oikeisiin poliitikkoihin,
diplomaatteihin ja rakastajiin. Ja kyllä siinä on.


Puolison toiset ja kolmannet naiset tulevat tarinaan mukaan vasta hieman
ennen puoliväliä. Suhteiden kautta avautuu kirjan toinen teema, tympeä
velvollisuuden tunne, joka saa yhdet pienentämään ja rajoittamaan
itseään enemmän kuin toiset. Ensimmäisen naisen suhtautumisessa
sivusuhteisiin ei ole lopulta mitään uutta, vaikka onkin tärkeää, että
tapahtumia kuvataan juuri hänen tunteidensa kautta.


Romaania veikattiin Finlandia-voittajaksikin, voittihan se Suomen
Kirjasäätiön järjestämän yleisöäänestyksen. Jos Finlandia-diktaattori
olisi halunnut palkita finaaliviisikon helpoimman ja konservatiivisimman
teoksen, olisi Ensimmäinen nainen ollut oikea valinta. Kirjassa
leikitellään aikatasoilla ja vaihdellaan näkökulmaa kertojan mukana,
mutta nämä alkavat olla peruskauraa kotimaisessa kirjallisuudessa.

Niko Peltokangas

Finlandia-raati: Mikko Rimminen, Jos se näyttää siltä. Teos, 2019.

Kirjaklubilainen Hanna Leppikangas tarttui Finlandia-raatia varten Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä -teokseen. Hanna viehättyi  teoksen myötä uudelleen Mikko Rimmisen taiturimaiseen kieleen, joka hänen mukaansa on tarinan pääosassa.

rimminen

Sinä seuraat päähenkilön elämää kasvavan ihmetyksen vallassa, miksi, oi miksi, teet elämästäsi niin vaikeaa Lyy, Lyyskä, herra Lyysälä? Pikkuhiljaa alat ymmärtää kaikenjäytävää yksinäisyyttä, jonka muutokset suuntaan tai toiseen saavat lähes koko universumin, tai ainakin sinun universumisi, horjahtelemaan. Kunnes tarpeeksi kauan Lyytä seurattuasi tajuat, että sinä olet Lyy.

Jos se näyttää siltä on kerrottu sinä-muodossa, joka on harvinaista ja tekee lukemiseen oman pienen twistinsä: puhutteleeko päähenkilöä joku muu, vai onko kertoja Lyy itse, suomien ja soimaten itseään kaikissa mahdollisissa tilanteissa, kaikin mahdollisin tavoin?

”– alat kauhoa kouramitalla suolakaloja suuhusi ja pyydellä samalla anteeksi, joskin sellaisella tarkennuksella, että noiden ajatuksissa kirkkaiden anteeksipyyntöjen asemesta suustasi vuotaa ulos ainoastaan sekä vettyneeltä että jauhoiselta kuulostavaa sössötystä ja pihisevän ilmavirran mukana huulilta rinnuksille tähtisademaisesti ripsehtiviä keksinmurusia.”

Rimmisen kielellinen taituruus on vertaansa vailla: tarina, tai edes tarinan ”sinä”, herra Lyysälä eivät ole pääosissa, vaan kieli, jota kirjailija kääntelee ja vääntelee, muokkaa ja uudistaa täysin mielensä mukaan. Uudissanat, sekä aikamuotojen ja eri rekisterien sekoittelu tekevät tekstistä erikoista ja kokeilevaa. Helsingin Sanomien arvion mukaan Jos se näyttää siltä, ja Rimmisen teosten tyylilaji yleensäkin on ”mental slapstick”, jonka voisi suomentaa vaikkapa pään sisällä tapahtuvaksi fyysiseksi komediaksi. ”Rimminen hallitsee tätä epämukavaa, loputtomien häpeänsekaisten ajatuskehien, jahkailevien hidastusten ja törmäilevien kiihdytysten aluetta kirjallisuudessamme itsevaltiaan tavoin.” Kun lukija seuraa Lyysälän hermostunutta sekoilua Helsingin kantakaupungissa, tuntuu että vauhti kiihtyy sana sanalta: kunnes se sitten hidastuukin, hidastuu, hidastuu… kunnes pysähdyt.

Hanna Leppikangas

Finlandia-raati: Hanna-Riikka Kuisma, Kerrostalo. Like, 2019.

Kirjastolainen ja kirjaklubilainen Anna Kippola esitteli Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon. Annan mielestä teos oli vähintäänkin toiseksi paras. Mitä mieltä sinä olet?

kerrostalo

Hanna-Riika Kuisman ihmiselon kuvaus alkaa luomisesta ja päättyy apokalypsiin. Kauneutta ja hyvyyttä tästä romaanista saa hakea, mutta hetkittäinen inhimillisyys tuo vähän toivoa ankeaan kamppailuun.

Suomalaista kaunokirjallisuutta on viime vuosina arvosteltu siitä, että se ei tuo esiin nyky-Suomen nurjia puolia, ei kerro köyhien ja kurjien tarinoita, ei kuvaa yhteiskunnan kärryiltä tippuneiden tai niillä viime voimillaan roikkuvien maailmaa. Hanna-Riikka Kuisma suuntaa noihin pimeisiin nurkkiin vahvatehoisen valonheittimen, eikä jätä mitään näyttämättä.

Kerrostalon maailma on lähiö kuvitteellisen keskisuuren kaupungin laitamilla. Suurimmalle osalle asukkaista elämä on selviytymistaistelua, jossa pätevät vahvemman lait. Lähiön hierarkia rakentuu noiden lakien mukaan, ja rappiossakin on aste-eronsa. Aitojen sisäpuolella asuvat murenevan hyvinvointivaltion häviäjät, joiden arkipäivä eroaa keskiluokkaisesta keskivertoelämästä kuin marraskuun yö juhannusaatosta. Luokkamatkan laitakaupungilta keskustaan tehneistä huhutaan, mutta onnistuneita ei kukaan tunne.

Kuisma kuljettaa lähiön, ja samalla suomalaisen yhteiskunnan reunamien, tarinaa useilla äänillä. Lapsensa menettänyt narkomaaninainen, uskoon tullut linnakundi, kodittomaksi jäänyt ostoskärrymummo, maahanmuuttajataustaisen seksityöläisen alakouluikäinen tytär ja monet muut asukkaat ovat lankoja Kuisman huolellisessa ja taitavassa kudelmassa.

Kerrostalo sijoittuu nykyaikaan. Kuisman kerronta on jopa inhorealistista ja lause napakkaa ja tarkkaa. Kuisma tekee lähiöstään pelottavan toden, jopa niin, että tarinan dystooppiset piirteet saivat minut epäilemään ennemmin itseäni kuin lähiön todellisuutta.  Taidokkaan tarinankuljetuksen, lakonisen kielen ja lähes ahdistavan naturalistisen kerronnan kirkastavat hetkittäiset huumorin ja lähimmäisenrakkauden pilkahdukset, sillä nekin ovat osa elämää. Kerrostalo on ehdokkuutensa ansainnut, eikä voittokaan olisi liioittelua.

Anna Kippola

Finlandia-raati: Pajtim Statovci, Bolla. Otava, 2019.

Raahen kaupunginkirjaston ja Raahen Kirjaklubin Finlandia-raatilaisten esittelyt ja arvoit ehdokkaista pääsevät vuorollaan blogimme sivuille tänäkin vuonna. Ensimmäisenä julkaisemme itseoikeutetusti Raahen lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin Eija Tuomaalan tekstin voiton tänä vuonna napanneesta Bollasta.

bolla

Valitsin Raahen kirjaklubin Finlandia-iltaan esiteltäväkseni Pajtim Statovcin paljonpuhuvan ja kesyttömän Bollan. Aion kertoa siitä ammattini valossa: opetan äidinkieltä ja kirjallisuutta lukiolla. Kun kuuntelin Pajtim Statovcin Bollaa, tein sen ennen kaikkea sillä korvalla, että mietin, mitä annettavaa sillä olisi lukiolaislukijalle ja voisiko sitä tarjota luettavaksi lukiolaiselle. Bolla on nimittäin teos, joka kannattaa lukea eikä kuunnella. Minunkin piti paikkoa kuuntelukokemuksen aukkoja kertailemalla teosta e-kirjana. Aikajanaa on helpompi rakentaa päähänsä, kun pystyy palaamaan lukujen alussa mainittuihin ajoituksiin. Lisäksi kuunteluversiossa ei näe kirjasinten erilaisuutta äänten vaihtuessa, vaikka muita apuja eri äänten erottamiseen annetaankin.

Bolla on siis moniääninen teos. Enimmän aikaa kuljetaan Arsimin matkassa, ja hän hamottuukin teoksen päähenkilöksi. Arsim ei ole mikään mukava mies, joten hänestä ei ole helppoa pitää – enkä itse asiassa pitänytkään hänestä. Arsim on itsekäs, väkivaltainen, välinpitämätön. Hän syyllistyy ikäviin tekoihin, ja hän on oikeastaan paha, kaikkiaan siis varsin sietämätön hahmo. Hänen kestämistään vaikeuttaa vielä se, että Arsim on myös omien osuuksiensa minäkertoja, joten tekstiä on pakko lukea minä-muodossa.

Mitä virkaa tällaisella päähenkilöllä sitten on? Eikö päähenkilöstä ole lähes pakko pitää, ja eikö ole lukukokemuksen kannalta jokseenkin olennaista haluta pitää päähenkilön puolia? Arsimille on kuitenkin jokseenkin vaikeaa tahtoa hyvää. Silti uskon, että tällaisetkaan päähenkilöt eivät ole tarpeettomia. Se pakottaa meidät näkemään, että maailmassa on erilaisia sävyjä ja erilaisia ihmisiä. Lisäksi se pakottaa meidät miettimään ja ymmärtämään, miksi toisista kehittyy Arsimin kaltaisia yksilöitä. Arsimillakin on näet syynsä, miksi hän on sellainen kuin on: tukahdutettu seksuaalinen identiteetti ja elämä sodan syleilyssä selittävät Arsimin toimintaa ja valintoja, mutta eivät tietenkään tee niistä hyväksyttäviä.

Tässä kuviossa minäkertojallakin on paikkansa. Minäkertojaa voidaan pitää helppona ratkaisuna, sillä silloin kirjoittajan ei tarvitse pitää niin paljon huolta kokonaisuuden yksityiskohdista. Bollan kaltaisissa teoksissa minäkertojan tarkoitukseksi voi kuitenkin muodostua lukukokemuksessa se, että lukijaa ei suinkaan päästetä tarkkailemaan asiaa vain ulkopuolisena. Toisenlainen kertojaratkaisu antaisi lukijalle mahdollisuuden etäännyttää itensä tapahtumista, mutta se voisikin olla aivan liian laimeaa: mitä olisi tunteiden tuulonen tunnemyrskyn rinnalla?

Lukio-opiskelija voi siis saada jo kertoja-käsitteen esittelystä paljon irti. Joku lukiolainen saattaa ehkä alkaa tulkita minäkertojaa biografisesti, vaikken siihen suuntaan suosittelisikaan kulkemaan. Yhtymäkohtia on kuitenkin hämmentävän paljon: Arsim on entisestä Jugoslaviasta, samoin Statovci. Arsim opiskelee kirjallisuustiedettä, jota myös Statovci on opiskellut. Arsim kirjoittaa romaanin aikana novellin, jossa on eläinsymboliikkaa. Arvatkaa kenellä muulla on proosassaan eläinsymboliikkaa? Bollassa eläinsymboliikka avautuu lukijalle paremmin kuin Statovcin esikoisessa, Kissani Jugoslavia -teoksessa, mutta ei symboliikka tälläkään kertaa ole ihan niin yksioikoista kuin voisi luulla, sillä tarkka lukija kiinnittää huomiota esimerkiksi omenamotiiviin, mutta tärkein on kuitenkin sisäkertomusten käärmemotiivi. Käärme kiemurtelee mukaan myös nimimotiiviin: yksi bollan merkityksistä on ‘käärmeenkaltainen olento’. Motiiveissa voi havaita myös intertekstuaalisuutta, viittauksia tuttuihin teksteihin.

Kertojan, motiivien, intertekstuaalisuuden sekä sisä- ja kehyskertomuksen lisäksi lukiolainen havainnee Bollasta näkökulmatekniikan ja aikatasoilla leikittelyn, jotka ovatkin melko tyypillisiä piirteitä kotimaisessa nykykirjallisuudessa. Bolla jakaantuu kolmeen osaan Arsimin elämänkulun mukaan, ja hänen tarainansa etenee kronologisesti: Ensimmäinen osa sijoittuu Kosovoon, jossa Arsimin kohtalo alkaa kietoutua hänen ympärilleen vaivihkaa. Toisessa osassa Arsim on naapurimaassa paossa sodalta muttei kohtalon kiemuroilta, ja kolmannessa osassa edessä on paluu Kosovoon. Arsimista kertovien lukujen välissä päästään kuitenkin näkemään katkelmia lähinnä Milošin, Arsimin rakastajan, elämästä, ja nuo katkelmat hyppivät ajassa. Milošin osuudet ovat ilmeisestikin otteita hänen päiväkirjastaan. Juuri tämä aikatasojen limittyminen aiheutti tarpeen kertailla teosta kuuntelun jälkeen.

Arsim ja Miloš ovat siis rakastavaisia, joiden suhteen eteen elämä kasaa esteitä. Yhtenä keskeisenä aiheena Bollassa onkin seksuaalisen identiteetin ja homoseksuaalisuuden tematiikka kulttuurissa, jossa mies ja nainen ovat luotuja toisilleen – Arsimkin on perheellinen mies: hänellä on vaimo ja kolme lasta. Tematiikan listalle voisi nostaa myös sodan julmuudet, perheväkivallan, aviorikokset, järjestetyn avioliiton, etnisen eriarvoisuuden, välinpitämättömyyden, tukahdetut tunteet, pedofilian, insestin, valheessa elämisen, hylkäämisen, yksinäisyyden, mielenterveyden järkkymisen, pahuuden. Pahuutta on muissakin kuin Arsimissa, toisissa tummina sävyinä, toisissa ailahduksina. Tematiikkansa puolesta Bolla on ei todellakaan ole kaikista kevein teos, joten en ehkä ihan jokaiselle lukiolaislukijalle sitä ehdottaisi, vaikka kaiken lohduttomuuden seassa onkin ripaus rakkautta tai ainakin rakkauden kaltaista tunnetta ja vaikka yksi henkilöistä saakin itsensä pyristeltyä loitommas pahan piiristä. Jääköön arvoitukseksi, kuka kirjan hahmoista mitäkin kokee, jotta liialliset paljastukset eivät pilaa lukuelämystä, mutta Bolla on aiheidensa valossa paljonpuhuva ja paljosta puhuva.

Statovcin teoksilla, myös Bollalla, on tärkeiden aihepiirien lisäksi toinenkin syy, miksi sille on sijansa kotimaisessa nykykirjallisuudessa ja myös lukiolaisten kirjalistalla kokeneiden lukijoiden erikoisissa, jonne aion sen sijoittaa. Statovci ei halua profiloitua maahanmuuttajakirjalijana, onhan hän muuttanut Suomeen jo kaksivuotiaana. Silti maahanmuuttajakirjailijan leimaa taitaa olla vaikea välttää jo teosten henkilökavalkadin etnisen taustan perusteella, vaikka enää Statovcin teokset eivät sijoitukaan kotomaamme maisemiin. Minä en näe leimaa suinkaan pelkästään pahana, sillä kirjallisuus on yksi tapa kurkistaa kuplamme ulkopuolelle, keskuudessamme kulkevien kanssaeläjien kokemusmaailmaan. Sitä varten ei toki tarvitse olla maahanmuuttajakirjalilija, mutta ehkäpä syntyperä saa helpommin kohdistamaan katseen muihinkin miljöihin, henkilöihin ja aiheisiin kuin supisuomalaisiin. Statovcin lisäksi maailmankuvaamme ovat viime aikoina arvartaneet ainakin Nura Farah, Hassan Blasim ja Elina Hirvonen.

Statovcin teokset ovat niittäneet mainetta myös kansainvälisesti. Se ei varmastikaan selity pelkästään tarinoilla ja tematiikalla, mutta niin hyvin en ole Statovcin tuotantoon perehtynyt, että osaisin tyhjentävästi eritellä syitä suosioon. Sanonpahan vain näin lopuksi, että osansa voi olla kielelläkin, joka välähtelee voimaa ilman, että se sortuu sirkustemppuihin. Ehkä virkerajojen ylittämiselläkin on tarkoituksensa, vaikka se äidinkielen opettajan silmissä pienoinen häiriötekijä onkin. Ääneen luettuna sitä ei juuri huomaakaan, kuten seuraavat kaksi virkettä Bollasta osoittavat: On huhtikuun alku, enkä saa silmiäni hänestä. Hän näyttää säikyltä ja eksyneeltä, kuin eläisi todeksi epämiellyttävää unta, noudattaisi eri tahtia ja lakeja kuin kukaan hänen ympärillään, ja asennoissa ja eleissä – siinä, miten varovasti hän avaa kirjansa kuin pelkäisi rikkovansa niiden kannet, miten hän pitelee taskustaan kaivamaansa kynää kuin särkyneen kristallilasin palasta, miten hän vähän väliä painelee ohimoitaan ja sulkee silmänsä kuin antaakseen keskittyneen vaikutelman, vaikka epäilen hänen vain yrittävän vain pidätellä itseään katsomasta ympärilleen – on jotakin paljasta ja kesytöntä; selittämätöntä mutta samalla paljonpuhuvaa.

Eija Tuomaala

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: