Raahen kirjasto

Arkisto

Kategoriat

Raahen kaupunginkirjasto

040 135 6799
ma - pe 10 -19
la 10 - 15
Mainokset

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

katja kettu

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY, 2018.

”Lempi lemmetyiseni, kun nainen ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi.”

Lempi, puoliksi suomalainen, puoliksi ojibwa-intiaani, palaa lapsuudenmaisemiinsa vuosikymmenten jälkeen. Lempin äiti Rose on kadonnut jäljettömiin 45 vuotta sitten ja samaan aikaan hänen isänsä Ettu on menettänyt muistinsa ja käynyt vuosi toisensa perään ilmoittamassa paikalliselle poliisille vaimonsa olevan kadoksissa. Nyt Ettu on kuitenkin alkanut muistaa.

Äitinsä katoamiseen liittyvää arvoitusta selvittäessään Lempi kohtaa myös kadonneiden intiaanityttöjen selvittämättömään mysteeriin ja koettaa samalla rakentaa omaa fintiaanin identiteettiään. Reservaatissa kasvanut Lempi ei ole koskaan tuntenut kuuluvansa oikein mihinkään, sillä reservaatissa hän on finni, valkoinen ja muualla taas intiaani. Tarina alkaa keriytyä auki, niin lukijalle kuin Lempillekin, Lempin käydessä läpi äitinsä kirjoittamia kirjeitä, samalla itse kirjoittaen nuoruuden rakastetulleen Jim Harmaaturkille. Näin hän kokoaa myös minuuttaan ja elämäänsä omien kokemustensa sirpaleista ja äidin läheisyyden muistosta. Samalla 45 vuoden aikaero Lempin ja Rosen kirjeiden välillä alkaa kuroutua umpeen ja menneen ja nykyhetken lähestyessä toisiaan, alkaa totuus tapahtumista paljastua. Totuus, jota Lempi ei ehkä olisi halunnut tietää.

Rose on poissa on kirjeromaanin haastavaan muotoon taiottu romaani ennen kaikkea rakkaudesta, kuulumattomuudesta, omista juurista, katoamisista ja pahuudesta. Lukujen sijaan kirja jakautuu seitsemään, useammasta kirjeestä koostuvaan polkuun ja noita polkuja Lempin on kuljettava ennen kuin kysymykset saavat vastauksensa. Kerronnassa hyödynnetäänkin paljon intiaanien mytologioita (joihin myös nämä seitsemän polkua voimakkaasti liittyvät) ja myytit ja realismi nivoutuvatkin luontevasti yhteen muodostaen suorastaan lumoavan tarinan, joka on samalla kaunis ja kauhea.

Katja Ketun kieli ja rönsyilevät lauseet ovat huikaisevaa luettavaa. Sanavalinnat ovat välillä niin ihastuttavia, että yksittäisiä sanoja on lähes pakko jäädä hetkeksi makustelemaan. Polveileva ilmaisu vaatii tovin tottua, mutta kun rytmin ja tarinan imuun pääsee, niin voimakas lukuelämys on varma.

Vielä vinkki lukijalle: älä lue tätä kirjaa muutama sivu tai edes muutama kirje kerrallaan, yksi polku on ehkä sopiva minimi.

Anna Latomaa

Mainokset

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi, 2018.

Jos haluat lukea erinomaisen Suomea sata vuotta sitten repineeseen sisällissotaan liittyvän romaanin, lue tämä Jari Järvelän teos. Kirja perustuu Järvelän omien isoäitien kokemuksiin. Molemmat isoäidit olivat lapsia sisällissodan aikaisessa Vammalassa. Kirjan kertoja on 7-vuotias tuumaileva Jari, tapahtuma-aika on pari kesäistä päivää vuonna 1977. Jari perheineen on kesälomareissulla Vammalassa. Äidinäiti asui ja asuu edelleen Nälkämäeksi kutsulla alueella työläisten kaupunginosassa. Isänäiti asui ja asuu edelleen kosken toisella puolella, herraskaisemmalla alueella. Nälkämäen Aino-mummon kotona vesi haetaan kaivosta, talo lämmitetään puilla ja eläminen on kaikin puolin vaatimatonta, mutta selvästi mukavampaa pienelle pojalle. Kosken toisella puolen, Sofia-mummon luona on tarkkaan vaalittu palkintopiha, kristallikruunut ja paksut villamatot suorassa olevine hapsuineen.

Nuorelle Jarille ei suinkaan kerrottu ihan kaikkia mummojen pieninä kokemia sodan kauhuja, mutta hän on osin salakuunnellut ja osin fundeeraillut itse osan, täydentäen asioita omalla ymmärryksellään ja mielikuvituksellaan. Kirja saa välillä haukkomaan henkeä lasten kokemien ja näkemien asioiden kertakaikkisen hirveyden takia. Tyttöjen kokemat tapahtumat suodattuvat Jarin mietteiden kautta. Aino-mummon ystävä, lapsena surmansa saanut Väinö käy välillä kommentoimassa asioita Jarille. Kirjassa kerrotaan myös Jarin itsensä mietteistä, elosta ja olosta mummoloissa ison siskon ja serkkujen kanssa, nämä kohdat tuovat kirjaan ahdistavista sotakokemuksista vapauttavaa lämmintä huumoria.

Kirjan lopussa siirrytään Jarin lakkiaisten viettoon, jonne jo iäkkäät mummotkin saapuvat visusti toisiinsa katsomatta ja Sofian paheksuessa Ainon välitöntä keskustelua kanssamatkustajien kanssa. Kirjan loppu antaa kuitenkin ymmärtää, ettei osittainen lähentyminen ehkä olekaan aivan mahdoton ajatus.

Järvelän kirja on taiten kirjoitettu, koskettava teos sisällissodan mielettömyydestä ja julmuudesta. Sodan kokivat myös siihen mitenkään liittymättömät lapset vanhempiensa vanavedessä.

Eija Turunen

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

hunan

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like, 2018.

Hunan on historiallinen romaani, joka kertoo elämästä, kuolemasta ja sodasta 1930-luvun Kiinassa. Kirjan tapahtumat kietoutuvat J. Pekka Mäkelän kummitädin, Helvi Södermanin aitoihin päiväkirjamerkintöihin noilta ajoilta: hän oli lähetyssaarnaajana Kiinassa, Hunanin maakunnassa 11 vuoden ajan.

Tarinaa kerrotaan Helvi Södermanin lisäksi muiden suomalaisten lähetystyöntekijöiden, muiden Kiinassa asuvien eurooppalaisten sekä paikallisten äänellä. Helvin lisäksi pääosaan nousee sveitsiläinen Johann Caspar Wolff, joka kohtaa suomalaiset lähetystyöntekijät ensimmäisen kerran jo laivamatkalla Euroopasta Kiinaan. Tulevien vuosien aikana he kohtaavat useita kertoja, kun Johann alkaa kirjoittaa kirjaa heidän kokemuksistaan vieraalla maalla.

Kiina ja Japani sotivat 1930-luvulla jo ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Lähetystyöntekijät menivät siis sota-alueelle ja tilanne vain paheni maailmansodan alkaessa: kukaan ei ollut turvassa. Sota koskettaa kaikkia kirjassa äänessä olevia henkilöitä jollakin tavalla, useimmiten raa’asti ja pysyvät jäljet jättäen. Eurooppalaiset olivat vaarassa kansallisuuksiensa takia, ja lähetysaseman lähistöllä asuvat paikalliset joutuivat valitsemaan puolensa, mikä ei aate-erimielisyyksien repimässä Kiinassa ollut helppoa.

J. Pekka Mäkelän scifi-tausta nousee jännittävästi esiin Johann Wolffin pelastaman Liu Chin-chinin tarinassa. Mäkelä kuuluu suomalaisiin reaalifantasian kirjoittajiin: pohjana toimii arkitodellisuus, mutta välillä saattaa vähän vinksahtaa. Hunan ei missään nimessä ole siis scifiä eikä fantasiaa, mutta pieni poikkeus totutusta tekee siitä huomattavasti mielenkiintoisemman, kuin mitä se olisi pelkkänä historian kuvauksena.

Hanna Leppikangas

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus, 2018

Pauliina Rauhalan ensimmäinen teos Taivaslaulu oli myynti- ja arvostelumenestys ja paluu lestadiolaisuusaiheeseen tapahtuu myös toisessa teoksessa Synninkantajissa.

Perustarina kertoo Kylästä Pohjois-Pohjanmaalla ja yhdestä perheestä ylisukupolvisesti ja toisiinsa kietoutuen. Yksi päähenkilö on alakouluikäinen Aaron (viisas, lämmin, pohdiskeleva lapsi), toinen hänen isän isänsä Taisto-pappa (maallikkosaarnaaja, vanhoillinen, ankara, Aaronin rakas kalakaveri) ja kolmas äidin äitinsä Aliisa-mummo (myös Aaronille läheinen, liberaalimpi ja hyväksyvämpi lestadiolainen).

Neljäntenä kertojanäänenä kuullaan Aaronin tätiä Aurooraa, jota repii rikki rakastuminen vääräuskoiseen. Viides kertojataso on romaanin fiktiivisen kirjoittajan Matkakertomus-osio, joka tuntuu perustarinaan verrattuna irralliselta osana kertomusta. Koin viidennen kertojan tason turhan alleviivaavana ja sen olisi voinut vaikka jättää kokonaan pois, sillä perustarina on emotionaalisesti valtavan voimakas ja vaikuttava.

Kerronta käynnistyy hitaanlaisesti, tekstissä on kauttaaltaan paljon luontoviittauksia, ja useampi lukija on kertonut kokeneensa teoksen alkumetreillä turhautumista hitaaseen käynnistymiseen. Taivaslaulusta tuttu maalaileva poljento on myös tässä teoksessa läsnä, ja raamatulliset viittaukset tuntuvat alkuun vierailta, mutta kun rytmiin tottuu, niin lukeminen helpottuu. Itse lämpenin teokselle siinä vaiheessa, kun tuli ensimmäisiä merkkejä vastarinnasta – sittemmin samastuminen oli helpompaa.

Lestadiolaisen liikkeen ulkopuoliselle teos aiheuttanee ahdistusta, epäuskoa, jopa vihan tunteita, erityisesti sitä kohtaan, että lapset ovat niin suvereenisti mukana lahkon itseään toistavassa mielivaltaisten sääntöjen kehässä. Itseensä sulkeutunut yhteisö uusintaa ja toistaa sääntöjään jatkuvasti ja toiminta tuntuu kauhealta henkiseltä väkivallalta erityisesti juuri lapsia kohtaan, joilla ei ole mahdollisuutta valita. Tietenkään lapsi ei koe asiaa noin vaan kokee olevansa turvassa yhteisön keskellä, Jumalan valitsemana.

Ennakkoon kohuttiin kovasti teoksen käsittelevän erityisesti hoitokokouksia ja jos joku haluaa jonkinlaista uteliaisuutta tyydyttää tähän asiaan liittyen, joutuu osin pettymään. Pöytäkirjoja on mukana teoksessa, mutta ne ovat mukana jonkinlaisena taustoittavana, dokumentaarisena aineistona ja niiden käsittely on etäännytetty perustarinasta aika kauas. Siinä mielessä teos onkin vaikuttavampi, että uskonyhteisön henkinen väkivalta kuvataankin yhden perheen arjen kautta – käsittelytapana se on hienovireisempi ja arkisempi. Kiinnostavia eroja tuntuu olevan lukukokemuksissa keskusteltuani ihmisten kanssa teoksen aiheuttamista tuntemuksista: joillakin oli yhteisöä ymmärtävän ja hyväksyvän silmälasit päässä, minulla ei.

Suosittelen lukemaan teoksen erityisesti aivan mahtavan Aaronin vuoksi, jonka kuvaukseen on syytä päättää:

”Jumala antoi minun syntyä Joen rantaan, Kylään ja Suomeen, uskovaiselle isälle ja äidille, jotka olivat yhteen ääneen lausuneet taivaaseen päin, että sallikaa lapsen tulla minun tyköni, eivätkä estäneet häntä. Se on ihme. Se on melkein yhtä käsittämätöntä kuin Jeesuksen syntymä pienessä Betlehemissä ja vielä tallissa. Miljoonien lasten joukosta juuri minä olen valittu ja Jumalan suojeluksessa, eikä minun siksi tarvitse pelätä kommunisteja eikä ydinpommia, ei Vennamoa eikä öljykriisiä, edes peltojen paketointia en murehdi enkä kaupunkien tehdastöitä, sillä vaikka mitä tapahtuisi, minä olen turvassa. ” (s. 18)

Piritta Rossi

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

taivaanpallo

Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava, 2018.

Tiedemies Edmond Halley tekee tutkimuksiaan Britannialle kuuluvalla Saint Helenan saarella. Hänen vanavedessään kulkee saarelainen Angus, opinhaluinen, älykäs ja tarkkanäköinen nuorukainen.

Halley lähdettyä Angus jatkaa päivästä toiseen uskollisesti tiedemiehen antamia tehtäviä ja haaveilee itsekin tutkijan ammatista ja janoaa tietoa. Myöhemmin tieteellisen työn tarkkuus kirjaimellisesti pelastaa Anguksen hengen.

Saarella ei ole koulua, mutta pastori opettaa Anguksen lukemaan ja kirjoittamaan. Pastori jopa kokee, että Angus on saarella ainoa ihminen, jonka kanssa hän voi käydä sivistynyttä, pohtivaa keskustelua. Angus kuitenkin kaipaa suurempia haasteita ja tekoja, joita kukaan muu ei ole vielä tehnyt: ”Pystyisin jo mihin tahansa, mutta kun mitään suurta ei vielä ole, joudun odottamaan paikoillani ja olemaan vain niin kuin olen.”

Angus kokee pastorin opettaneen hänelle lukutaidon ja herra Halleyn antaneen taidon ajatella. Välillä Angus pelkääkin tieteellisten pohdintojensa olevan Jumalanpilkkaa. ”En tahdo olla luopio ja epäilijä mutta kaikkea tulee mieleen – -.” Tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan yhteensovittaminen onkin välillä haastavaa koko ympäröivälle yhteiskunnalle.

Uskonnollinen ja poliittinen tilanne saarella kiristyy, ja Anguksen perhe joutuu järkyttävän teon kohteeksi. Kukaan ei saa poistua saarelta luvatta, joten Angus lähetetään salassa emämaahan, jotta perhe saisi apua. Koetteleva laivamatka ja matkan päässä odottava Lontoo aikuistavat Angusta hetkessä. Angus näkee ihmisten läpi ja kohtaamastaan ylemmyydentunnosta huolimatta (eihän tuollaisella primitiivisistä oloista tulevalla jamssikepillä voi olla ymmärrystä) säilyttää itse kohteliaan, uteliaan ja opinhaluisen asenteen.

Harvoin koen yhtä suurta kunnioitusta kirjan päähenkilöä kohtaan kuin Taivaanpalloa lukiessani. Kiinnostava tehokeino on, että Anguksen ajattelua kuvaava teksti muuttuu rakenteeltaan sitä jäsentyneemmäksi, mitä enemmän hän oppii ja kasvaa.

Satu Kallio

Raahen kaupunginkirjasto ja Raahen Kirjaklubi esittelevät: Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2018

Där-musiken-började

Lars Sund, Missä musiikki alkoi. Suomentanut Laura Jänisniemi. Ulkoasu Helena Kajander. Alkuteos Där musiken började. Teos & Förlaget, 2018.

Lars Sund on varsinainen Finlandia-konkari, sillä kaikki kolme Siklax-trilogian teosta ovat olleet Finlandia-ehdokkaina: Colorado Avenue 1991, Lanthandlerskans son / Puodinpitäjän poika 1997 ja Eriks bok / Erikin kirja 2003.  Vaikka Finlandia-palkinto ei ole vielä tarttunut Sundin haaviin, on hänen tuotantoaan palkittu Pohjanlahden molemmin puolin lukuisia kertoja, muun muassa Runeberg-palkinnolla ja Lundequistiska Bokhandelin suurella kirjallisuuspalkinnolla.

”Missä musiikki alkoi” on taattua ja tuttuakin Lars Sundia. Taattuus ja tuttuus ei kuitenkaan tarkoita tylsää, arkista tai kunnianhimotonta vaan päinvastoin juuri niin koukuttavaa, monipolvista ja taidokasta tekstiä kuin vain Sundilta voi odottaa.  Sund on kertonut kirjoittavansa, koska : ”Tahdon kertoa hyviä tarinoita, jotka saavat meidät nauramaan, itkemään ja elämään yhdessä kertomuksen henkilöiden kanssa mieluiten kaikkea tätä yhtä aikaa.” Tuossa tavoitteessaan hän on onnistunut jälleen kerran loistavasti.

Kertoja kirjoittaa Pietarsaaresta kotoisin olevan, kansainvälisestikin merkittävän säveltäjän Alf Holmin elämäkertaa ja tulee samalla kuvanneeksi koko sukupolven ja sitä ympäröivän todellisuuden muutosta ja murrosta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Tarinaa avataan useiden risteävien ihmiskohtaloiden kautta.

Lars Sund on mestari luomaan mielenkiintoisia, monitasoisia ja uskottavia henkilöhahmoja, joiden sisäisiin maailmoihin hän antaa meille ikkunan ja mahdollisuuden samaistua. Sund käsittelee henkilöitään tarkkanäköisesti ja välillä julmastikin, mutta ennen kaikkea rakastaen ja hyväksyen. Ihmiselämän kirkkaus ja mataluus näyttäytyy koko kirjossaan.

Kirjan maailma on monipuolinen, se laajenee sekä moneen aikatasoon että lokaatioon, Pietarsaaren ja ruotsinkielisen Pohjanmaan ulkopuolelle aina New Yorkiin saakka. Kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun voi nähdä kuin romaanin henkilönä. Pikkukaupungin todellisuudessa ovat läsnä nykyiset, menneet ja tulevat sukupolvet, elävät ja kuolleet. Teos kuvaa mielenkiintoisesti ruotsinkielistä Pohjanmaata 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja maalaa eteemme kulttuurisesti omaleimaisen yhteisön.

Henkilökohtaisen mausteen lukukokemukseeni toi se, että olin sattumalta lomaillut Pietarsaaressa muutaman päivän viime kesänä ja muistin osan tapahtumapaikoista hyvin selvästi. Suosittelen Pietarsaarta lomakohteena ihan kenelle tahansa – omaleimaisessa ja viehättävässä pikkukaupungissa tuntee vierailevansa kuin toisessa maassa.

Sund kuljettaa tarinaa suvereenisti haluamiinsa suuntiin, tiputtelee pieniä vihjeitä ja rikkoo kronologiaa, kykenee helposti pitämään lukijansa otteessaan koko reilu viisisataasivuisen teoksensa ajan. Lukiessaan tietää olevansa turvallisissa käsissä ja uskaltaa heittäytyä tarinan vietäväksi. Kerronta on eeppistä ja perinnetietoista ja sana lukuromaani tulee väistämättä mieleen.

Musiikki kulkee tarinan rinnalla ja lomassa koko ajan, ja kirjailijan mukaan erityisesti sinfonian muoto on ollut teoksen rakenteen innoittajana. Taustalla soiva musiikki on tuttua suurelle osalle Alf Holmin ikätovereista ja myös nuoremmille sukupolville. Sundin Spotifyihin keräämän soittolistan  kaikki kappaleet ovat ennestään niin tuttuja, että vähintään kertosäkeessä pystyy laulamaan mukana.

Sundin kieli on runsasta mutta tarkkaa ja kerronta rönsyilevää mutta koukuttavaa. Pelkistetyn kielen ystävänä minulla ottaa aina aikansa tottua Sundin ilmaisuun, mutta hyvin nopeasti se kuitenkin tempaa mukaansa. Runsaasta henkilögalleriasta ja useista aikatasoista huolimatta teksti on helppolukuista.

Sundin romaanin voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena, mutta sitä leimaa myös voimakas risteävyys ja intertekstuaalisuus suhteessa hänen aiempaan tuotantoonsa, muunmuassa jo aiemmin mainittuun Siklax-trilogiaan. Ehätettyäni kirjan puoliväliin ilahduin ajatuksesta, että odotettavissa on jatko-osa ja ennen sitä pääsen lukemaan trilogian ensimmäisen osan ”Kolme sisarta ja yksi kertoja”, joka ilmestyi vuonna 2014.

Anna Kippola

Museo kirjastossa: Pijettäskö julvaka?

v17468 Määttä Anna Sipola Anna

Nykyään joulutilpehööri ilmestyy kauppojen hyllyille jo viimeistään lokakuussa, mutta osattiin sitä vanhassakin Raahessa valmistautua jouluun hyvissä ajoin ja huolella. Ruokavarastojen täyttämisen, leipomisen, kynttilöiden valamisen ja suursiivousten lisäksi hankittiin ja valmistettiin tietysti myös joululahjoja läheisille. Erityisesti pojankossit tienasivat rahaa joululahjojen ostoa varten tekemällä lahjoja myyntiin.

Juho Jokela muisteli Samuli Paulaharjulle näin:

”Skouluista oli saatu joululupa ja eksaameliki (loppukoe) pijetty. Alakoki pojilla jo jouluhommat. Hakavirran tupaki muuttui höyläpenkin sisälle tuotuva nikkariverstaaksi, jossa höylättiin ja tehtiin pallistooleja (jakkara), salakkareita (rasioita) ja kaikenlaisija leeksaakereita (leluja) myötäväksi. Joulurahaa kun piti saaha juulklappein (joululahjojen) ostuva varten. Uuvven Reinin puojisaki oli jo joulupöytä tällättynä niin viekottelevan näkköisenä ulukomaalaisine leeksaakkereineen ja kranttoineen (kuusi).”

Mutta teki herraskainenkin väki lahjoja itse. Samuli Paulaharju kertoo, miten monessa porvariskodissa vietettiin vuoron perään jouluvalvojaisia, julvaka, joihin mamsellit, nuoret rouvat ja joskus herratkin kokoontuivat valmistamaan joululahjoja. Tyttäret ompelivat ja kutoivat ”papoilleen” ja ”mammoilleen” sekä rouvat herroilleen kuka mitäkin: kirjoitusmattoja, kaulahuiveja, turkinvöitä, kynänpyyhkeitä, ompelukoristeisia silkkilompakoita, helmillä kirjailtuja samettisia rahakukkaroita, kahvipannunmyssyjä ja pellinnyörejä, tyypillisimpiä mainitakseni. Herratkin koettivat parhaansa mukaan olla apuna, vaikkapa pidellen villaisia loimirihmoja neidon näperrellessä puuhaarukka kädessä pellinnyörejä. Välillä juotiin kahvia, syötiin ”hätäkräämiä” ja juteltiin ”mukavia”. Juteltiinpa joskus ahkerammin kuin huolehdittiin joululahjoista.

1870-luvun jouluvalmisteluista on säilynyt eläväinen aikalaiskuvaus. Se on lähtöisin Saloisten pappilassa, rovasti Borgin huushollissa tuolloin asuneen Carolina ”Carolla” Malmbergin kynästä. Rovastin perheeseen kuuluivat Hilma-vaimo (os. Malmberg) ja neljä lasta, joiden lisäksi pappilassa asuivat myös Hilman äiti Johanna ja sisko Carolla. He olivat saapuneet Vaasasta Raaheen tervehtimään Borgin perhettä, mutta jäivätkin vakinaisiksi perheenjäseniksi. Carollasta tuli muuten sisarensa kuoleman jälkeen rovasti Borgin uusi puoliso ja pappilan emäntä.

Carolla kävi vuosikymmenien läpi tiivistä kirjeenvaihtoa Vaasassa asuneen sisarensa Maria Hartmanin kanssa. Vilkas, iloinen ja huomiokykyinen Carolla esitti kirjeissään usein hyvin yksityiskohtaisia ja hauskoja kuvauksia aikansa ihmisistä ja tapauksista. Antakaamme Carollan itse kertoa jouluvalvojaisista vuonna 1871:

”Myöhään aloitimme tänä vuonna joululahjain valmistelun niin että yötkin täytyi ottaa työajaksi. Yhtenä yönä meitä oli joukko tyttöjä valvojaisissa Mimmi Durchman´in luona, jossa olimme klo 4:ään saakka aamulla. Kolme muuta yötä valvoimme Rosan kanssa kotona pappilassa.”

Mutta eikö julvaka kuulostakin aika hauskalta!? Perinne elää vielä ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla – joko ensi joulun alla elvytetään se Raahessakin? Inspiraatiota ja ideoita voi käydä kurkkimassa Raahen pääkirjaston Museo kirjastossa -vitriinistä, jossa on esillä tyypillisiä julvakoissa valmistettuja käsitöitä.

%d bloggers like this: