Raahen kirjasto

Arkisto

Kategoriat

Raahen kaupunginkirjasto

040 135 6799
ma - pe 10 -19
la 10 - 15

Suomi 100 vuotta : Ääni – tunne – mielikuva

En ole juurikaan kuunnellut nykymusiikkia tai uutta taidemusiikkia. Olen suhtautunut siihen hieman varoen ja epäröiden. Olen miettinyt, ymmärtäisinkö tai edes pitäisinkö kuulemastani, sillä mielikuvissani nykymusiikki on kilinää ja kolinaa, riitasointuja ja huokauksia, kirkuvia ja kirskuvia ääniä. Päätin haastaa itseni ja kuunnella Kaija Saariahon sävellyksen Lichtbogen, esittäjänä Avanti!-kamariorkesteri Jukka-Pekka Sarasteen johdolla.

Teos alkaa pienellä, sähköisellä vireellä. Hetken kuluttua kuulen kilinää, aivan kuin pienten jääpuikkojen kirkasta ääntä kevyessä pakkastuulessa. Musiikki leimahtaa voimalla, laajalla siveltimenvedolla, sitten rauhoittuen. Rauhallisemman jakson jälkeen äänet palaavat entistä voimakkaampina. Tuuli viriää ja vinkuu kylmänä huilun äänessä, musiikin muuttaessa alati kaarevia ja säikeisiä muotojaan. Jouset luovat kireää sähköistä jännitettä. Välillä musiikki loimuaa rauhallisemmin pieninä ja äkillisinä välähdyksinä, henkäyksinä, välillä tyyninä ja laajempina tempoilevina kaarina. Lopulta sähköinen jännite purkautuu puuskaisen sähäkkänä ryöpsähdyksenä tuulen säestäessä jääpuikkojen kilinällä. Ääni häipyy puhurimaisen tuiskun mukana hiljaiseen huminaan.

Ranskan kulttuuriministeriön tilaustyö, vuonna 1986 valmistunut Lichtbogen, on saanut innoituksensa Saariahon Lapissa näkemistään revontulista. Teos ei kuitenkaan kuvaa suoranaisesti revontulien olemusta, pikemminkin musiikki luo vastakohtien tunnelman, jonka avulla kuulija saa aavistuksen taivaan tulien olomuodosta. Voimakkaita tunteita ja tunnelmia luovaan elokuvamusiikkiin verrattuna Saariaho luo äänien, äänen sävyjen, voiman ja hiljaisuuden avulla hienovaraisia tunteita. Näiden avulla hän pyrkii luomaan kuulijassa mielikuvia, antaen kuulijalle hetkellisen välähdyksen säveltäjän omasta mielen äänimaisemasta.

Pidin kuulemastani, eikä teos ollutkaan niin vaikeasti ymmärrettävissä kuin ennen kuuntelua luulin. Tutustuminen Kaija Saariahon uraan, mietteisiin ja Lichtbogen-teoksen syntyvaiheisiin ja taustaan avasi kuuntelukokemusta edelleen: löysin ensimmäisessä kuuntelussa ohi korvien livahtaneen kuiskaavan yllätyksen.

 

Lähteet:

Kaija Saariaho: Verblendungen ; Lichtbogen ; Io ; Stilleben (Finlandia FACD374, Fazer Music, 1989).

Pirkko Moisala: Kaija Saariaho (University of Illinois Press, 2009)

 

Vinkkejä:

Kaija Saariahon kotisivut.

Kaija Saariaho – outolintu joka lensi Pariisiin (Yle Elävä Arkisto)

Pekka Hako (toimittaja): Aistit, uni, rakkaus : kaksitoista katsetta Kaija Saariahoon (Lurra editions, 2012)

Pekka Hako & Risto Nieminen (toimittajat): Ammatti: säveltäjä 2006 : yhdentoista suomalaisen säveltäjän puheenvuoro aikamme musiikista (Like, 2006)

Suomi 100 vuotta : Iiris Lempivaara

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014)

Rikka Pulkkinen on tullut tunnetuksi haastavia aiheita käsittelevistä, taitavasti tehdyistä romaaneista, kuten Raja. Iiris Lempivaaran levottomassa ja painavassa sydämessä kirjailija vaihtaa vapaalle ja kirjoittaa humoristisen rakkausromaanin.

Koulupsykologi Iiriksen parisuhde on kariutunut, ja hän alkaa etsiä itselleen hyvää tapaa elää. Kirja on koominen, vakava ja hyvin älykäs.  Nauratti

S.K.

Katso myös Kirjasammon sivut kirjailijasta ja kirjasta.

Suomi 100 vuotta : Kun kalja jäätyy pulloon

Antti Heikki Pesonen: Korsoteoria (2012)

Antti Heikki Pesosen Korsoteoria on tämän vuosikymmenen paras suomalainen elokuva. Hitusen alle puolituntisessa tarinassa ei ole mitään turhaa, vaan sitäkin enemmän dialogia, joka naurattaa ja hetken päästä itkettää.

Korsoteoriassa henkilöt koettavat pärjätä elämässään parhaansa mukaan. Aina se ei ole kovin paljon eikä tunnu ihan riittävän. Kaikesta ankeudesta huolimatta elokuvan henkilöt ovat sympaattisia, vaikka teot olisivat vähintään epäilyttäviä.

Pesonen jatkoi samoissa Korson maisemissa ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Päin seinää, joka on myös erinomainen, mutta ei ihan yllä Korsoteorian tasolla.

M.M.

Lisää tietoa ohjaajasta ja elokuvasta on mm Wikipediassa ja Elonetissä.

 

Suomi 100 vuotta : Elä hetkessä

Reko Lundan: Viikkoja, kuukausia (WSOY 2006)

Kun sain tämän kirjan käteeni, niin tiesin, että sen kirjoittaja on parantumattomasti sairas. Halusin kuitenkin lukea sen, koska olin lukenut Lundanilta aikaisemmin ilmestyneet romaanit ’Ilman suuria suruja’ (WSOY 2002) ja ’Rinnakkain’ (WSOY 2004) ja pidin hänen kertojatyylistään ja aiheistaan.

Viikkoja, kuukausia kertoo Akista, Minnasta ja heidän lapsistaan. Kirja alkaa Minnan kertojaäänestä elokuulta 2006 mutta kaikki alkaa kuitenkin kahta vuotta aikaisemmin vuonna 2004. Aki menee päänsärkynsä vuoksi lääkäriin ja saa aikanaan diagnoosin, jota ei kukaan haluaisi itselleen eikä läheisilleen – aivokasvain. Tästä diagnoosista alkaa Akin ja Minnan elämän uusi vaihe. Kirjassa käydään läpi heidän elämäänsä kuukausi, viikko, päivä kerrallaan. Kertojaääninä vuorottelevat Minna ja Aki. Lukija voi heidän kanssaan käydä läpi sitä tuskaa, joka parantumaton sairaus aiheuttaa. Siinä vaiheessa, kun Aki lopulta hyväksyy sairautensa alkaa myös lukijaa helpottaa.

Tämän kirjan jälkeen myös lukijan oma elämä muuttuu. Miksi valittaa pienistä asioista, kun elämä voi päättyä milloin vain. Koskaan ei tiedä kuka sairastuu parantumattomasti, kuka lähtee ja milloin. Akin ja Minnan myötä ymmärsin, että elämästä pitää nauttia tässä ja nyt, eikä sitten joskus kun on aikaa.

Arja

Suomi 100 vuotta : Pidä huivista kiinni, Tatjana

Vuonna 1993 ilmestynyt Pidä huivista kiinni, Tatjana oli Aki Kaurismäki -elokuvista ensirakkauteni. Sen synnyttämästä tunteesta jäi ikuisesti mieleeni suunnaton haikeus ja toisaalta suunnaton riemu: miten ihmeessä kukaan on tehnyt tällaisen elokuvan? Enemmän tai vähemmän arkaillen tartuinkin vastikään tilaamaani dvd-levyyn, sillä voimakkaasti vaikuttaneeseen teokseen palaaminen parikymmentä vuotta myöhemmin on aina vaarallista. Katoaako taika ja kantaako nostalgia?

Mustavalkoisen elokuvan henkilöt ovat kossua reippaasti juova automekaanikko Reino (Matti Pellonpää), kahvista riippuvainen Valto (Mato Valtonen), virolainen Tatjana (Kati Outinen) ja valkovenäläinen Klavdia (Kirsi Tykkyläinen). Kyseessä on minimalistinen road movie: Reino ja Valto lähtevät viettämään viikonloppua, kohtaavat kaksi naista ja lähtevät viemään heitä laivasatamaan. Elokuvassa on vähän tapahtumia ja yhtä vähän puhetta: matkalla ei tapahdu mitään ja silti sen aikana tapahtuu kaikki.

Elokuva kertoo kunnollisen ja ujon suomalaisen miehen kyvyttömyydestä kommunikoida. Rohkeampien, vieraskielisten naisten tapaaminen tuo elokuvaan kohtauksia, jotka riemastuttavat ja tuntuvat tutuiltakin. Puhumattomuus on kaiken ytimessä ja siitä eroon pääsy vieraassa seurassa mahdoton tehtävä. Keskustelunavaukset eivät kanna mihinkään vaikka molemminpuolista tahtoa toisaalta olisi.

Elokuvan pieni huumori ja suuri humaanius yhdistyvät elokuvassa kansaamme kuvaavaksi stereotyyppien kanonisoinniksi – katsoja huomaa hellästi seuraavansa Reinon ja Valton suomalaiskansallista pyrkimystä kahvin ja kossun avulla löytää tietään onneen.

Roolityö jäi Pellonpään viimeiseksi julkaistuksi elokuvaksi ja hänen työskentelyssään on nähtävillä hänelle ominainen ”alinäytteleminen”. Peter von Baghin erinomaisessa Aki Kaurismäki -kirjassa (WSOY 2006) ohjaaja kertoo luottonäyttelijänsä ymmärtäneen elokuvan välineenä hyvin syvällisesti. Pellonpään naispuolinen vastine Kati Outinen on hänen mukaansa samanlainen: he tajuavat kameran ja kuvakoon päälle kaiken olennaisen. Tatjanan kuvaus (Timo Salminen) onkin keskeinen kerronnan muoto: kamera näyttää kauniisti tarkkoja yksityiskohtia kuvitteelliselta 60-luvulta. Pitkien kohtausten still-kuvista voisi poimia valtaisan määrän julisteita seinälle – niin kauniita ovat kuvarajaukset ja asetelmat niiden sisällä.

Niin että katosiko taika ja kantoiko nostalgia? Ei kadonnut ja kyllä kantoi.

 

Hyvää syntymäpäivää tänään 60 vuotta täyttävä Aki Kaurismäki!

P.R.

Wikipediasta voi kurkata lisätietoja Aki Kaurismäestä.

 

 

Suomi 100 vuotta : Baby

1960-luvun taitteessa tapahtui murros lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Osittain tähän oli syynä se, että vanhat kirjailijat väistyivät ja uusien kirjailijoiden teoksia julkaistiin enemmän kuin ennen. Lisäksi yhteiskunnallisen ajattelun muutos sai aikaan sen, että lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lisääntyi realistinen, kantaaottava, perinteisiä sukupuolirooleja kyseenalaistava aiheiden käsittely. Yksi uusista, tyyliltään puhtaasti 1960-luvun kirjailijoista oli lapualainen Hellevi Salminen, joka julkaisi esikoisteoksensa Babyn vuonna 1962 vain 22-vuotiaana. Teos kertoo nuoren naisen kasvukivuista aikuisuuden kynnyksellä, oman identiteetin etsimisestä, turvallisuuden kaipuusta ja hallitsemattomista tunteista.

Eletään 1960-luvun alkua pienellä paikkakunnalla ja erästä kevättä 15-vuotiaan Babyn elämässä. Ulkoiselta olemukseltaan hän on kaunis nuori nainen, jolla on Brigitte-suu, ruskea iho ja vaaleat pitkät hiukset. Baby rakastaa modernia lyriikkaa ja jazz-musiikkia, erityisesti Gerry Mulliganin baritonisaksofonifantasioita. Runoja lukiessaan hän ei oikein ymmärrä niitä, mutta niiden kieli on kaunista ja hän nauttii siitä, että sanat sopivat yhteen ja kuulostavat musiikilta.

Baby vihaa isäänsä, jonka kasvatusmetodina on kunnioituksen vaatiminen lapsiltaan huutamalla tai fyysistä väkivaltaa käyttäen. Äiti on perheensä eteen uhrautuva, miestään pelkäävä eteerinen hahmo, joka yrittää toimia sovittelijana lastensa ja heidän jatkuvasti ”ylitöitä” tekevän, alkoholisoituneen isänsä välillä. Isoveljensä Jorman ja äitinsä kanssa Baby tulee hyvin toimeen, mutta ei osaa puhua heille mieltään askarruttavista kysymyksistä.

Koulu ei kiinnosta keskikoulun viidettä luokkaa käyvää nuorta naista ollenkaan ja hän onkin päättänyt käydä luokan uudelleen. Toisaalta hän ei ymmärrä, miksi koulu ei kiinnosta, miksi kaikki on tylsää eikä mikään tunnu miltään? Miksi välillä itkettää? Miksi hän ei vastaa äidille, vaikka haluisi vastata? Miksi hän sanoo sellaista, mitä ei haluaisi sanoa? Miksi kukaan ei ymmärrä, eikä kenellekään voi puhua? Hän esittää itselleen lukuisia kysymyksiä, joihin etsii vastauksia, mutta kaikki tuntuu vain kasautuvan yhdeksi isoksi epätoivoksi. Hän yrittää etsiä turvaa elämäänsä rakkaudesta tanssiorkesterin solistiin Lekuun, mutta joutuu pettymään ja tekee hätähuutona oman elämänsä suhteen ratkaisun, jota ei haluaisi tehdä, mutta ei ole muutakaan.

Vanhemmilleen hän on ongelmalapsi, mutta niin ovat vanhemmatkin hänelle ongelmavanhempia. Ainoa henkilö, joka ymmärtää, jolle voi puhua ja jolla on aikaa, on isoäiti, joka asuu toisella paikkakunnalla. Isoäiti tietää, että jokaisen on löydettävä itse omasta itsestään ne sanat, joita etsii. Se tekee kipeää, mutta kasvaminen tekee aina kipeää.

”Kyllä mä tiedän, isoäiti, juuri sellaisia kuin minä sanotaan moderniksi nuorisoksi, juuri meistä sanotaan, ettei meillä ole mitään ihanteita, ettei me kunnioiteta mitään ja niin poispäin. Puhutaan ongelmanuorista, ja kaikki aikakauslehdet julistavat meidän huonoja tapojamme. … Miksei kukaan puhu ongelmavanhemmista ja nykyajan vanhempain moraalista?”

 

Kaija Asukas

Lisää tietoa Hellevi Salmisesta mm Kirjasammossa.

Suomi 100 vuotta : Missä aallot murtuvat

Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (wsoy 2005)

 Raumalainen Tapio Koivukari on julkaissut Rauman saaristoon sijoittuvan historiallisen trilogian, jonka ensimmäinen osa Luodetuulen maa julkaistiin 2002. Missä aallot murtuvat julkaistiin 2005 ja päätösosa Sumun lokikirja 2009. Viime syksynä Raahen kirjamessuilla kirjailija kertoi trilogian ensimmäisen osan olevan pitkänpuoleinen pohjustus toiselle kirjalle. Suvun tarinaa kerrotaan vuosisadan alusta noin vuoteen 1920.

 Tässä toisessa kirjassa seurataan Jan ja Sofia Erikssonin perhekunnan vaiheita 1920-luvulta jatkosodan päättymiseen. Mielestäni sen voi mainiosti lukea myös aivan itsenäisenä kirjana. Ja vaikka tarinat sijoittuvat Raumalle, ne ovat erittäin mielenkiintoisia kuvatessaan rannikon elämää ennen vanhaan. Voisin kuvitella, että kalastus, merenkulku ja elämä yleensäkin on ollut hyvin samantyyppistä myös Raahen seudulla. Elannon saaminen ei ollut helppoa, mutta ihmiset olivat sitkeitä selviytyjiä. Kirjat perustuvat kirjailijan oman suvun historiaan, jota hän innostui vanhempien sukulaistensa kertomana kuuntelemaan.

 Kirjan tyylistä ja toki myös aiheesta minulle tulee mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jää. Teksti on hyvin kuvailevaa ja kaunista ja saaristolaismiljöö on kuvattu elävästi. Rauman murteella on iso osa eikä kaikkea pysty ymmärtämään, mutta se ei haittaa kokonaisuuden käsittämistä.

”- Se löydys semnen trälli tualt takarannalt, meri sen ol siihn ajan ja Leila sen löys.”

 Kirja tekee historian eläväksi ja sopii siksi hyvin luettavaksi Suomen juhlavuonna!

Anu O.

Tapio Koivukarista lisää tietoja mm Kirjasammossa

%d bloggers like this: